Vapaa ja yksin – arviossa Sannin Trippi

"Sannin neljäs albumi tuntuu uskottavalta ikkunalta seuraavaan sukupolveen ja heidän näkemykseensä niistä asioista ja oloista, jotka heidän maailmaansa hallitsevat", kirjoittaa Oskari Onninen.

Viivi Huuska
Sanni
Trippi
Warner
7,9

Sairaan vaikeaa taas kaikki. Sannin neljännen levyn Tripin kattoteeman piirtävä ensimmäinen kappale on nimeltään Yksinäinen milleniaali. Kyllä, yksi n-kirjain puuttuu.

Viimeistään, kun Sanni laulaa ettei ole ”oppinut olemaan gay”, eikä ”ollenkaan hetero”, myös sukupolviteorioissa uitetut aivot alkavat vilkkua punaista.

Vuonna 1993 syntynyt Sanni Kurkisuo voisi juuri ja juuri olla viimeisiä millenniaaleja, joihin kuuluvat 1980-luvulla ja joissain tulkinnoissa myös 1990-luvun alussa syntyneet.

Mutta Trippi on korostetusti seuraavan sukupolvikirjaimen Z:n levy. Tai kuten joissain zeitgeist-analyyseissä on ehdotettu: sukupolven kirjain voisi olla Q niin kuin queer.

Toisaalta on oltava yksinäinen milleniaali, että päätyy etsimään buzzword-kompasteluita tai muita asiavirheitä poplevyiltä, joka on muuten tuotannoltaan ja tematiikaltaan yhtä eheä kuin Trippi. Toisin kuin Sannin aiemmilla levyillä, Tripin kaikkia kappaleita hallitsee yhtenäinen teema, maailmaan heitetyn Sannin jopa kosminen yksinäisyys, ulkopuolisuuden tunne ja ihmisen pienuus elämän kokoisten kysymysten edessä.

Levyä promotoidessaan Kurkisuo on korostanut, kuinka kappaleet on äänitetty Sisiliassa, Miamissa ja Nashvillessä. Täytyy mennä kauas, että näkee pelkästään lähelle. Silloin päätyy laulamaan ihan kaikesta, mitä sattuu kullakin hetkellä näkemään. Kas, tuossa roskapussi, teenpä biisin.

Tekstit vaikuttavat samanlaisilta biisileirimetodin tuotteilta ja yhden illan tempaisuilta kuin kappaleetkin. Tripin sävellykset ovat pääosin erinomaisia, ja niissä kuuluu Kurkisuon tyyli kirkkaammin kuin koskaan.

Tekstit vain alisuorittavat kautta linjan. Kansallisrunoilijastatukseen riittänyt villi, luova ja välinpitämätön yksityiskohtien yhdistely (”Sä voit vaihtaa Pirkan Oltermanniin”, what?) on kadonnut liki täysin, kuten kaikki abstraktikin.

Jopa tulevaisuuden klassikkobiisiksi hetkessä kasvanut Hei kevät nerokkaine modulaatioineen tuntui kaipaavan punakynää jokaiseen riviinsä. Teksti toi mieleen vain ”paardit ovat parhaat” -meemivideon.

Kirjaimellisuudesta on tullut kivuliasta, loppusoinnuista latistavia, kunnes huomaa samastuvansa tekstien äärimmäiseen banaaliuteen.

Sellaistahan elämä ihmissuhteissa ja niiden ympäristössä yleensä on, sietämättömän tavallista ja tuttuja kaavoja toteuttavaa. Mitätöntäkin, eikä mikään trippi. (Olisihan se tietysti mukava kuvitella omakin elämänsä erityisen hienoksi samastamalla se erityisen hienosti muotoiltuihin lauseisiin ja huomioihin.)

Vaikka singlet aiheuttivat irtopaloina epäilyksiä, ne sujahtavat albumin sekaan paremmin kuin hyvin. Eikä Hank Solon tuottaman edellislevyn brittiläistä klubisoundia kaipaa, niin hyvällä maulla Jurek on tuottanut yhteen jotakuinkin kaiken viime vuosien kunnianhimoisimman valtavirtamusiikin.

Halipula on Ed Sheerania, Jengi nukkuu igluissaki Spice Girls -nostalgiaa, Pornoo Grimesiä yksin ja Sit ku mä oon vapaa Grimesiä Janelle Monáen kanssa. Päätöskappale Mä en haluu mennä himaan on ensin EDM-Coldplaytä ja sitten Aviciita. Billie Eilish puuttuu ja hyvä niin. Ainoastaan Pommi (pampampam) on hutiin menevä sekopääbiisi.

Tripillä esiintyvä Sanni on jonkinlainen Z-sukupolven keskiarvo, joka yhä asuu kämppiksen kanssa, juo jatkoilla tämän sangriat ja rimpuilee epävarmassa mutta vapaassa elämässään, vaikka kaipaisi pysyvyyttä.

Ahdistus nousee kappaleessa toisensa jälkeen siitä, kuinka keskiluokkainen, yllättävän konservatiivinen ja korostetuissa määrin omaa napaa tuijottava bucket list ei toteudukaan, vaan on vaihtunut dokaamiseen ja sekoilemiseen. (Päätöskappaleessa korostetaan erikseen, ettei tämä trippi liity huumeisiin.)

Vaikka nuoruus jatkuu länsimaissa yhä pidempään, usein Trippi jättää vain muutaman vuoden Kurkisuota vanhemman millenniaalin reflektoimaan itseään: olinko minäkin tuollainen ihan vasta?

Sitäkin enemmän Trippi tuntuu uskottavalta ikkunalta seuraavaan sukupolveen ja heidän näkemykseensä niistä asioista ja oloista, jotka heidän maailmaansa hallitsevat. Sekä tietenkin siitä lohdusta, josta parhaat pop-levyt on aina tehty.