Vieraassa maailmassa – levyarviossa Mercury Prize -voittaja Skepta

Skeptan Konnichiwa palkittiin Mercury Prizella eilen. Oskari Onninen arvioi levyn Rumbassa 4/2016.

Skepta
Konnichiwa
Boy Better Know
7,0

Grime oli menneisyyden musiikkia, kunnes menneisyydestä tuli taas nykyisyys. Nyt ­Dizzee­ Rascalin Mercury-voittajalevystä Boy in da Cornerista on kulunut 13 vuotta, Wileyn Treddin’ on Thin Icesta 12.

Samalla tavoin kuin muukin kulttuuri muistelee nyt millenniumin jälkeisiä vuosia, on loogista, että grimekin kaivautuu esiin Lontoon nurkista ja selviää jopa Suomeen asti.

Skepta, oikealta nimeltään Joseph Junior Adenuga, edustaa seuraavaa sukupolvea. Debyyttinsä hän julkaisi vuonna 2007. Useaan kertaan lykätty Konnichiwa on Skeptan neljäs levy ja ensimmäinen viiteen vuoteen. Ilmestyessään se nousi brittilistan kakkossijalle.
Julkaisun alakulttuuria korkeampaa profiilia korostaa sekin, että piraattiradiot ovat vaihtuneet pariin Pharrellin tuottamaan biisiin. (Todettava on, että hallitsee se guru grimenkin.)

Levyn toinen single, yli vuosi sitten julkaistu Shutdown sämplää Draken Vine-klippiä ja on niittaavimpia räppibängereitä aikoihin. Genrelle ominaisesti Konnichiwalla eivät paina koukut, vaan biitit ja niiden päällä räppäävä Skepta, joka takoo brittiaksentillaan sellaisella itsevarmuudella, ettei hän kerran kuulijan seinälle nostettuaan päästä tätä alas ennen kuin levy loppuu.

Odotus kyllä palkitaan, sillä Konnichiwaa voi hyvällä omallatunnolla ja listasijojensa lisäksikin pitää seuraavana keskeisenä grimelevynä. Siitäkin huolimatta, ettei sitä ymmärtäisi kokonaan.

Sillä kun Skepta viimein esiintyi keväällä Ääniwallissa, annoin kertoa itselleni, että keikalla valkoiset olivat likimain vähemmistössä. Se ei ole mikään ihme: grime on kenties mustin eurooppalainen musiikkigenre ja samaistumispinnaltaan suunnattu hyvinkin suoraan mustalle yleisölle.

Beyoncén Lemonaden yhteydessä nostettiin usein esiin ongelma, voiko valkoinen ihminen ymmärtää levyä kunnolla. ­Konnichiwa on tehty ennen muuta lontoolaisen alakulttuurin, ei globaalin popkulttuurin kielellä ja ehdoilla, jolloin sen voima pakenee entisestään. Skepta ja grime an sich tuntuvat kuitenkin kurkistusikkunalta vieraaseen maailmaan, joka on Suomessakin yllättävän läsnä, mutta jota keskiluokkaistuva valkoinen tuskin voi ymmärtää kokonaan.

Tämä johtuu siitä, etteivät Konnichiwan kappaleet niinkään kuvaa elämää kuin kertovat siitä, miltä se tuntuu. Politiikka ei kiinnosta, poliisi ei pelota ja jatkuvasti Skepta muistuttaa, ettei hän myy itseään ökyilemällä. Verkkarihousuja on turha vaihtaa Gucciin ja Rolexiin, sillä se olisi koko kulttuurin pettämistä.

Kun kulttuurin sääntöjä ei tunne, voi hyvin liioitella omassa arviossaan, että nyt uho kenties tuntuu ”aidolta” eikä teatterilta.
Toki Skeptan kohdalla näin on: ­Konnichiwa on täynnä voimalauluja, joita on turha kuunnella design-nojatuolissa kirjahyllyn edessä tai lyriikkavihko kourassa, jos niiden kanssa haluaa iholle. (Toisaalta vastaavista oloista klubille lähteminen voisi olla yhtä kaukainen kokemus.)

Vaikka Töölön Ketterässä vieraannuttaa duon tapa lainata grimekulttuuria koomisesti liki yksi yhteen, Töölöön on tyytyminen. Skepta jääköön heille, keille se kuuluu.