Volbeat – Guitar Gangsters & Cadillac Blood

Luontevan monimuotoista rock’n’roll-heavy-punkia.

Tanskalaisen Volbeatin kolmatta albumia kuunnellessa bändin noste on helppo ymmärtää ja povata sille jatkoa. Se ei tarjoa ihan jokaiselle jotakin, mutta aika monelle sitäkin enemmän.

Nelikon kasvavan suosion takana on oletettavasti se, että Volbeatin materiaali kattaa hämmästyttävän laajan tyylikirjon luonnikkaasti. Bändin sointia voi kuvata seuraavalla kolmikannalla: yhtäällä on Metallican ja Life of Agonyn kaltaisten metallibändien ryskyttely, toisaalla Misfitsin ja Social Distortionin melodinen punkrock. Touhun kattojärjestönä on itse kuningas, Elvis.

Guitar Gangsters & Cadillac Bloodin materiaali on melko helposti jaettavissa metalli- ja punkpohjaisiin vetoihin, mutta niiden raja häilyy kuitenkin mainiosti ja kurottelee taajaan klassisen rockin suuntaan. Muihinkin musiikkityyleihin bändi hypähtelee ahkerasti, ja erityisesti country sävyttää soitantaa usein.

Meno on kauttaltaan tanakkaa, ja silti soiton tatsi on rullaava ja pohjavire miellyttävän positiivinen. Soinnutukseltaan Volbeat viihtyy ilahduttavan paljon duurissa.

Leimallista bändin soundille ovat raskaasti rouhivat kitarat ja jylhästi läimivät rummut sekä Michael Poulsenin laulu, joka on selkein yhteys edellä mainittuihin bändeihin. Miehen väräjävässä äänessä kun kuuluu niin Glenn Danzig, James Hetfield kuin Elviskin.

Vaikuttaa omituiselta, mutta laulu on kehumisen arvoista, vaikka hetfieldmäiset ärähtelymaneerit vähän korneja ovatkin. Toisaalta on myös helppo ymmärtää myös niitä, jotka eivät Poulsenin pinnassa raikuvaa hoilotusta siedä.

Guitar Gangsters & Cadillac Blood on paikoin omituisistakin sovituksistaan huolimatta helposti lähestyttävä: jo ensikuulemalta biisit tuntuvat tutuilta. Ne ovat suhteellisen simppeleitä, mutta sisältävät touhun mielenkiintoisena pitäviä omaleimaisia ratkaisuja.

Esimerkiksi Metallica-runttaus Wild Rover of Hell pelastuu c-osansa duurisoinnutuksella ja otteen hellittämisellä hyväntuuliseksi autollakaahausbiisiksi. Kummallisempiakin käännöksiä ralleissa on kosolti.

Yllätyksekkäässä vaihtelussa onkin iso osa bändin salaisuutta. Volbeat on huomattavasti moniulotteisempi ja kiinnostavampi kuin saman kentän eri laidoilla pelailevat Danko Jones ja Mustasch. Tyylillinen seikkailu tekee levystä kyllä hiukan hajanaisen: se on kokonaisuuden sijaan enemmänkin kokoelma kappaleita.

Mutta kappaleet ovat hyviä. Poulsenilla on hieno taito laatia vaivattoman tarttuvia melodioita ryskyvän rock-paahteen johdattajaksi. Levyn hienoimmiksi raidoiksi nousevat kaihoisa Mary Ann’s Place ja 60-lukulaisesti valssaava Maybellene I Hofteholder.

Biisien tasoa kuvaa mainiosti se, että mukana oleva Hank Williams -laina I’m So Lonesome I Could Cry kuulostaa liki täytebiisiltä. Sama kohtalo on bonusraidaksi leimatullla Making Believellä, joka on toisen käden cover Social Distortionin Kitty Wells -versioinnista.

Guitar Gangsters & Cadillac Blood ei lopulta tarjoa mitään mullistavaa, mutta hyvä meininki, erinomaiset biisit ja kiinnostava ote tekevät siitä erinomaisen ja hyväntuulisen rock-kiekon.

+ • Erinomaisia sävellyksiä. • Positiivisen energinen yleistunnelma. • Sulavaa vaihtelua.

• Kokonaisuus tuntuu hajanaisena. • Poulsenin päällekäyvä laulu saattaa alkaa rasittaa. • Tyylillinen poukkoilu ei varmasti miellytä kaikkia.