Konseptina tämä on hieman oksettava. Näen jo sieluni silmillä nämä Nashvillen rat packin kolme kuminaamaa seisomassa lavalla ja vääntämässä vitsiä toistensa vaimoista erilaisten homehtuneiden kantristandardien välissä sessiomuusikoiden nukahdellessa soittimiensa ääreen.
Onneksi näin ei ole. Biisilista painoittuu obskuurimmalle puolelle, bändi on menneiden soundien loihtimisen suhteen puristisen kunnianhimoinen ja papatkin jaksavat enimmäkseen vielä heilua.
Pisimmän korren vetää Willie, joka on paradoksaalisesti joukon virkein. Vanhuus sopii Willielle kuin stetson päähän: miehen narina alkaa vasta iän myötä päästä fokukseen. Haggard taas on aika vaisu, joskin onnistuu hienosti parilla hitaalla raidalla. Ray Pricesta taas ei oikein tahdo saada sanottua mitään.
Bensa-asematason konseptin sudenkuopat on vältetty huipputason toteutuksella, mutta kahden cd:n verran tätä kamaa tuntuu siltä kuin olisi lukittu viikonlopuksi dementikkojen osastolle.