20-vuotiaan The Milestonesin kitaristi muistelee yhtyeen hurjia vuosia ja kolmea keikkaa Deep Purplen kanssa

Pääkaupunkiseudulla operoivan The Milestonesin neljäs albumi Higher Mountain – Closer Sun julkaistiin perjantaina. Nyt yhtyeen kitaristi Tomi Julkunen muistelee hieman menneitä ja kertaa nykyhetkeä.

Teksti: Saku Schildt, kuva: The Milestones / Turenki Records

The Milestones perustettiin 20 vuotta sitten. Millainen Milestones vuosimallia 2014 on verrattuna 20 vuoden takaiseen versioon?

”No, jos katsotaan ensin ulkomusiikillisia seikkoja, niin nykyään tulee kohkattua ja sekoiltua aika maltillisesti, kun vertaa 20 vuoden takaiseen. Tänä päivänä miettii enempi, mitä ja miten tekee. Silloin parikybäsenä kaikki meistä vielä dokasivat ihan saatanasti, ja välillä touhu lähti aivan lapasesta. Taisi olla Järvisen Mika Five Fifteen -orkesterista, joka totesi jonkun keikan päätteeksi, että saatanan jätkät, teidän kanssa on kyllä vaarallista lähteä keikoille, kun jokainen hoidetaan kuin se olisi viimeinen keikka ikinä.”

”Nykyäänhän tässä bändissä on pari himourheilijaa, eikä muutkaan taida muutamaa keilaa enempää juoda kuin todella harvoin. Aiemmin raiderissa ollut Jallukin on nykyään jotain lanttumehua tai vastaavaa. Mutta vaikka vuosia on vierinyt, niin vähintään yhtä paljon sitä jaksaa ja haluaa bändin eteen tehdä hommia, eli se aiempi kohkausenergia on saanut järkevämmän muodon.”

”Nyt tekee asiat fiksummin ja ottaa asioista selvää, ennen kuin tekee. Sen verran on maileja mittarissa, että jotain on opittu. Musiikillisesti ajateltuna biisien tekeminen on ihan samanlaista kuin 20 vuotta sitten, eli ensin tulee joku näpsä kitarariffi, ja siihen aletaan tuutata päälle kaikkea muuta mystistä. Teknologia ei ole siinä mielessä päässy niskan päälle, eikä me edelleenkään lähetellä toisillemme mitään demotiedostoja, vaan kaikki tehdään about naamakkain. Fyysisesti ollaan varmaan paremmassa kuosissa kuin ikinä, henkisesti vähintään yhtä innokkaita pop-asioista kuin silloin aiemmin. Unelmia on edelleen saavuttamatta, eli niiden eteen jaksaa kyllä painaa täysiä.”

Teillä on edelleen alkuperäinen kokoonpanonne kasassa. Mikä on yhteenhitsautumisenne salaisuus?

”Tässä on oikeastaan kasvettu aikuisiksi kimpassa, sitä tuntee muiden tavat aika hyvin. Joka jätkä on omalla tavallaan aika eri puusta veistetty, mutta jokainen saa yksilönä olla just semmoinen kuin on. Keskinäinen kunnioitus on kans tärkeä elementti.”

”Olemme aina tulleet hyvin juttuun keskenämme, ollaan frendejä muutenkin kuin pelkästään bändin takia. Se on yksi asia, miksi tässä edelleenkin pistellään jalalla koreasti saman pumpun tahtiin. Meillä on siis muutakin yhteistä kuin intohimoinen rakkaus tätä hommaa kohtaan. Sekin varmaan on jeesannut, ettemme ole koskaan tehneet tätä päätyönä. Ei ole ollu vaaraa, että olis päässyt leipiintymään tai naamat alkaisivat tympiä.”

Pitkän uranne aikana olette julkaisseet kolme levyä. Miksi teillä oli pitkä tauko kakkosalbuminne jälkeen?

”Voin ottaa siitä syyn niskoilleni. Lähdin muutamaksi vuodeksi Irlantiin asumaan, ja treenimatkat olisivat olleet vähän turhan pitkiä. Jättäydyin siis hetkellisesti näistä kuvioista pois. En sen takia, että The Milestones olisi jollain tavalla vituttanut, vaan sen takia, kun kelasin, että siinä kohtaa oli hyvä lähteä. Opiskelut oli just saatu päätökseen, ja olin reippaasti alle kolmekybänen nuorimies. Piti päästä katsomaan, miltä se ulkomailla eläminen tuntuu ja tsekkaamaan, millaista on soittaa bändissä, jossa muut ovat irkkuja. Eli lähtö ei liittynyt mihinkään erimielisyyksiin tai kriisiin bändin sisällä.”

”Jäbät kyllä olivat aktiivisia senkin aikaa, mutta pitivät aika vähän metakkaa itsestään. Luulen, että tässä kohtaa voi sanoa, että Milestones vaatii täysillä toimiakseen meidän viiden heebon kemian. Senhän näki sitten samantien, kun oli ekat treenit muutaman vuoden tauon jälkeen. Välittömästi nousi jalkaa monitorille, ja uusia ralleja alkoi putkahdella kuin itsestään.”

Miten muistelette nyt Souvenirs-levyn (1999) aikaisia hämminkejä? Lähditte tuolloin levyttämään Yhdysvaltoihin.

”Ei minulla ole siitä kuin erittäin hyviä muistoja. Sehän oli helvetin hienoa aikaa. Tuli kaikkea uutta, mistä olen aina haaveillut, eli tehtiin levyä New Yorkissa, käytiin siellä keikoilla ja sen sellasta. Kelaa nyt, sä oot about 25-vuotias, olet bändisi kanssa New Yorkissa, istuskelet siinä studion ikkunalla hyvässä nousussa kylmä Budweiser kädessä ja tsiigaat suoraan Time Squarelle, missä on armoton porina ja pörinä. Lähet siitä vetämään keittoa vaikka tissibaariin illan päätteeks. Ja seuraavana päivänä sama uusiksi. Ei kauheasti harmittanut, ei.”

”Ihan mielettömän antoisia ja siistejä reissuja, mitä todellakin muistelee lämmöllä. Siihen aikaan suomalaisten bändien snaditkin ulkomaanreissut olivat vielä kovia juttuja, ja ne ylittivät uutiskynnyksen kepeästi. Ei silloin hirveän moni härmäläinen orkesteri tehnyt ulkomailla levyjä, ne kelat olivat monella vasta kytemisasteella. Jopa Huomenta Suomessa käytiin retostelemassa sen nojalla, ja päästiin listaohjelmaankin soittamaan, vaikka ei oltu lähelläkään mitään listasijotuksia.”

”Meillä oli helvetin hauskaa kaiken aikaa, vaikka levystä ei mikään hitti tullukkaan. Paitsi että Deep in Despair tuolta levyltä soi aika helvetisti radiossa, ja tänäkin päivän jengi jaksaa molottaa siitä innoissaan. Musiikillisena kokonaisuutena oli vähän punanen lanka kateissa, mutta muuten oli vallan vekkuli meininki.”

Millaisin odotuksin julkaisette nyt neljännen levynne? Millainen siitä tuli?

Higher Mountain – Closer Sun -levystä tuli todella maukas ja hulppea kaikin puolin, joka jeppe on tappiin asti tyytyväinen. Pikanttina lisänä se saadaan kauppaan myös vinyylinä, ja sehän kruunaa koko kattauksen. Kyllä tällänen C-kasetti- ja vinyylisukupolven edustaja arvostaa moista, kannetkin näyttävät vitun paljon siistimmiltä isossa koossa. Tuntuu, että tätä levyä varten tässä on nämä parikymmentä vuotta treenattu.”

”Odotukset ovat siinä mielessä korkealla, että josko nyt saisi ne ovet paremmin auki suuremman yleisön tietoisuuteen. Ne, jotka levyn ovat jo kuulleet, ovat olleet ihan penkki märkänä sukupuolesta riippumatta. Nykyään plattoja myydään niin törkeän vähän, että enempi sitä toivoo, että tuon siivellä saisi keikkoja sekä Suomessa että muualla.”

”Ei me olla ikinä kelattu mitään siltä pohjalta, että nyt kun tehdään tota ja tätä niin saavutetaan tuo ja tämä. Tämä musa on sitä, mitä kehtaa soittaa lössille ilman selityksiä. Eli vastaus kysymykseen: levystä tuli erinomaisen herkullinen rockmusiikkiäänite ihan millä tahansa mittarilla mitattuna. Petri Majuri vielä väänsi semmoiset soundit, että melkein vähän itkettää ilosta, kun ne ovat niin ihanat.”

Hannu Leiden on ollut tärkeässä roolissa Milestonesin uralla. Teettekö yhä yhteistyötä?

”Hannu on ollut tosiaan todella tärkeässä roolissa. Sehän se oli liikkeelle pistävä voima, että päästiin tekemään ensimmäistä levyä. Hannu tuli heti ekan keikan jälkeen höyryämään, että vittu, nyt on kova meno, tehdään levy!”

”No mehän tehtiin se sitten niin, että Hiili Hiilesmaa tuotti ja Hannu oli siinä harmaana eminenssinä messissä, lauloi taustoja ja noin pois päin. Toisen levynhän se duunasi sitten meidän kanssa loppuun, kun ei saatu sitä Amöriikan tuotosta valmiiks siellä, missä sitä alettiin tehdä. Kyllä Hannu Seawolfilla nytkin oli palloilemassa. Ja miks ei olisi, vittu, sehän on edelleen tässä maassa inkkari- ja länkkäriroketin ylipäällikkö. Ja tulee aina olemaan.”

Olette esiintyneet jopa kolme kertaa Deep Purplen lämmittelijänä. Joko puhuttelette bändin jäseniä etunimillä?

”Heh, no ei ihan. Ehkä sitten ensi kerralla. En edes tiedä, kävikö kukaan meistä niitä moikkaamassa sen ihmeemmin. Mitä nyt joitain kohteliaisuuksia vaihdettiin samalla, kun käytiin vetämässä cateringista mätöt. Luulen, että ne pystyvät edelleen nukkumaan yönsä ihan hyvin siitäkin huolimatta, ettei pummittu niitä yhteiskuviin ja menty suu vaahdossa höyryämään, että mikä meno, mikä kuvio.”

”Osa niistä pyöri paikalla jopa meidän soundcheckin aikana, mutta ei meitä oikein kiinnosta sellaiset yhteiskuvat, systeemit ja läpänheitot. Enemmän me pörräsimme Whitesnaken ja D.A.D:n jäbien kanssa, kun niiden kanssa soittelimme. Ne kun olivat enempi kastikkeeseen meneviä, niin tuli sitten siinä kilisteltyä suu messingillä.”

Kuinka olette niin monesti Purplen lämmittelijäksi päässeet? Millaisia muistoja teillä on noilta keikoilta?

”No alkujaan niiden managementti diggaili meidän musasta ja meiningistä. Ja luulen, että just sen takia, kun emme olleet sellasia starstruck-urpoja jaloissa pyörimässä, meitä pyydettiin uudemman kerran. Kyllähän ne mielummin sellaisen bändin ottavat, josta jo etukäteen tietää, että ne hoitavat hommansa tiptop ja jotka oikeesti saavat jengin sinne hallin puolelle. Tampereen Hakametsän halliin ei montaa potilasta enempää olisi mahtunukkaan, kun rykäistiin mökki lämpimäksi. Samoin Hartwall-areenalla oli jo meidän aikana ihan vitusti lössiä katsomassa.”

”Keikat ovat muistoina ihan A1-päällikköluokkaa. Saimme tehdä täydet soundcheckit joka kerta, crew oli käytössämme ja sellaista kivaa. Ei oikeastaan mitään rajotuksia. Ei niiden tarvitse keksiä lämppäreille mitään ihmeellisiä sääntöjä, kun ne ovat edelleen niin vitun kovia itse. Parasta tietty oli, että jengi diggasi antaumuksella ja osa oli ihan haavi auki, että mitä helvettiä, mikäs tämä tämmöinen lämppäri oikein on. Että miksi ei olla kuultu aiemmin?”

Olette lämmitelleet myös muun muassa Gary Moorea. Miten muistelette tätä muutama vuosi sitten menehtynyttä kitaristisuuruutta?

”No mitäs Gary. Helvetillinen tilutus vaan kuului sen asuntovaunusta, hah! Äijää ei kyllä paljon näkynyt muualla kuin lauteilla, eli ei puhettakaan, että oltaisi nähty face to face. Surullista, että sekin poistui kuvioista niinkin nuorena kuin mitä poistui. Todella kova kitaristi, ja olisi varmaan saanut aikaan vielä kaikennäköistä. Aika kunnioitettavan musiikillisen perinnön jätti jälkeensä kuitenkin. Kyllä sitä kelaa, että on se varmaan aika rajua elämää viettäny, kun alle kyysikymppisenä sai sydärin. Käsittääkseni herralle maistui nuo väkijuomat jonkun verran.”

Missä Milestones on 20 vuoden kuluttua?

”Aika jännää kelata moista. Minähän olen vielä nuorukainen sillon, eli 60 vuotta. Monet starbat, jotka nyt alkavat olla sen ikäsiä tai vanhempia, eivät hidasta tahtia yhtään. Eikä tarviikkaan. En näe mitään syytä, miksi emme soittelisi vielä silloinkin. Tsiigaa nyt jotain Rollareita tai KISSiä tai mitä tahansa vanhan liiton bändiä.”

”Ehkä meilläkään ei ole siinä kohtaa ole sen parempaa tekemistä, joten soitellaan sitten rokettia. Sen parempaa tekemistä kun ei voi olla. Muutama platta enemmän voisi olla vyöllä. Tällä tahdilla se tarkottaisi semmoista kolmea tai neljää levyä, eikä se nyt ole mikään ylivoimainen suorite. Sitä paitsi jos soitat rokettibändissä, niin oman kuupan sisällä olet aina se parikybänen venkoilija, vaikka kroppa olisi kuinka homeessa ja peilistä väijyisi sellainen just heränneen Keith Richardsin olonen hahmo. Hah!”