Radiopuhelimet saavutti tänä vuonna rajapyykin, jota harva kokoonpano pääsee kokemaan: oululainen kulttiyhtye täytti pyöreät 30 vuotta. Kesällä julkaistaan myös 14. studioalbumi Saastan kaipuu. Solisti J. A. Mäen mukaan Radiopuhelimet ei ole koskaan pitänyt puolta vuotta pitempää taukoa.
Teksti: Tuukka Hämäläinen
Radiopuhelimet täyttää 30 vuotta: Onko sitä vaikea uskoa?
”On. Mutta ei vaikeampaa kuin kaksikymppisiä kymmenen vuotta sitten.”
Miten juhlistitte kolmekymppisiä?
”Eräiden treenien aluksi söimme täytekakun. Oikeastaan en hommannut kakkua juhlamielessä, vaan osaksi valokuvaussessiota. Kuvaamisen lopuksi hotkimme kakun yhteiseltä tarjoilulautaselta ja saimme hyvän sokerihumalan treeneihin.”
Oletteko koskaan pitäneet pitempää taukoa, vai oletteko vain porskuttaneet eteenpäin vuodesta toiseen?
”1990-luvun alussa, Pian, pian -albumin äänitysten jälkeen, pidimme puolen vuoden soittotauon Jyrki Raatikaisen maailmanympärimatkan ajaksi. Levy miksattiin tuon soittotauon aikana, ja kun kaima Raatikainen palasi reissultaan, kolmas albumimme julkaistiin ja lähdimme keikoille.
Edellisellä Ei kenenkään maa -albumilla nousitte ensimmäistä kertaa Suomen albumilistan Top 10:een. Onko Radiopuhelimet nyt suosionsa huipulla?
”Ehkä listakymppiin nousemista auttoi se seikka, että levymyynti yleensäkin on laskenut, ja meidän kohdallamme lasku ei ole ollut niin jyrkkä. Ehkä meidän yleisömme tykkää albumeista. Jotkut aiemmat levymme ovat käyneet listalla yhdentenätoista, ja voi hyvinkin olla, että noita albumeita myytiin enemmän kuin Ei kenenkään maata. En tiedä.”
Onko seuraavaksi luvassa listaykkönen?
”Joo, totta kai. Ja joka kanava tuuttaa Radiopuhelimia tauotta. Ei listasijoitus ole ykköstavoite, mutta toivon toki, että musamme tavoittaa mahdollisimman monet. Onneksi olemme myös saaneet uutta yleisöä, kun vanhemmasta päästä alkaa jo luonnollinen poistuma tehdä tehtäväänsä.”
Tiesittekö aloittaessanne vuonna 1986, että jatkatte yhdessä pitkään?
”Emme ole koskaan tehneet pitkän ajan suunnitelmia. Etenemme asia kerrallaan. Nyt elämme mielenkiintoista aikaa. Uusi levy on tulossa, ja se tietää kesäksi ja syksyksi kiivaita keikkoja. Svart Records pukkaa lisäksi ulos tuhdin näköispainoksen Rokkiräjähdys-lp:stä, ja mukana ovat myös ensimmäiset ep:mme. Varmaan jatkamme niin kauan kuin homma antaa vähintään yhtä paljon kuin ottaa. Ei tämä mitään terapiaa ole siinä mielessä, että onhan tässä kuluttavat ja rasittavat puolensa. Mutta käytänpä kömpelöä vertauskuvaa: bänditouhu on pitänyt päätä pinnalla elämän ristiaallokossa jopa silloin, kun kaikki muu on vetänyt pohjaan.”
Kuinka suhtaudut nyt aivan ensimmäisiin äänityksiinne, kuten Sinappia ja ketsuppia -ep:hen ja Rokkiräjähdys-albumiin?
”Olen kuunnellut noita nyt pitkästä aikaa, sillä uusintajulkaisun koelevyt ovat juuri lautasella. Hyvin on musa kestänyt aikaa, kiivasta mekkalaa. Into kuuluu ja välittyy niin, että välillä hymyilyttää. Soundit eivät ole parhaat mahdolliset, välillä kirskuvan purkkimaiset, mutta parempi niin kuin että biisit olisi pilattu sille ajalle tyypillisellä kasariläiskeellä.”
Mitkä ovat olleet suurimmat muutokset ja käännekohdat yhtyeen historiassa?
”Ainakin miehistönvaihdokset ovat olleet jonkinlaisia käännekohtia. Antti Annunen tuli bändiin väliaikaiseksi basistiksi Euroopan kiertueelle vuonna 1994 ja jäi vakituiseksi, kun homma pelitti. Ray Katz muutti Berliinistä Radiopuhelimiin 1995, kun pyydettiin, ja kohta jo äänitettiin Avaruus-levy ja sukellettiin Kostamussinfonian teatterimaailmaan. Sitä kautta tutustuttiin Juha Hurmeeseen, jonka ohjauksessa tehtiin kaksi näytelmää. Käänteitä on riittänyt.”
Mikä on omasta mielestäsi kaikkien aikojen paras Radiopuhelimet-levy ja miksi?
”Omasta näkökulmastani paras Radiopuhelimet-levy vaihtelee ajan mittaan. Joskus se on ollut Maasäteilyä, joskus K.O., joskus Hiljaista!, joskus Oulu on kaupungin nimi. Nyt se on tämä uusin, koska olen tohkeissani sen onnistumisesta. Rokkiräjähdys on ensimmäisenä albumina tärkeä, koska aikoinaan unelmoin, että saisinpa joskus olla edes yhtä pitkäsoittoa tekemässä. Kun sen teimme, alkoi tuntua, että hyvä tuli, mutta mitäpä jos tehtäisiin vielä parempi.”
Edellinen albuminne oli akustinen, ja olette myös esiintyneet akustisesti. Kuinka se eroaa perinteisestä ilmaisustanne?
”Levyä alettiin tehdä niin, että Jarno Mällinen sävelsi biisejä akustisille soittimille. Ei nimittäin ole itsestäänselvää, että biisit, jotka kuulostavat hyviltä sähkökitaralla, toimisivat akustisesti. Akustisen kitaran nyanssit tulevat siitä, kuinka lujaa tai hellästi kieliä kohtelee. Koko bändin soundi on enemmän luurankomainen. Ilman äänivallin suojaa esittäminen on alastomampaa. Siinä oli yksi syy, miksi tuohon ryhdyimme. Halusimme haastaa itsemme, saada akustisilla soittimilla vähintään yhtä suuren intensiteetin kuin sähkövehkeillä. Emme halunneet tehdä nuotiopiirilimputusta, vaan päästä lähemmäs varhaisen bluesin ulosantia. Samalla se oli itselleni oppia, kun huutolaulaminen akustisten soitinten remellyksessä toi äänenkäyttööni uusia ulottuvuuksia. Yksinkertaisesti kuulin itseni paremmin. En tiedä, huomaako sitä kukaan muu, mutta käytän äänijänteitäni, keuhkojani, kurkkutorveani, sydäntäni, aivohernettäni ja varsinkin maksaani monipuolisemmin kuin ennen.”
Ette ole karttaneet kappaleissanne yhteiskunnallisesti kantaaottavia aiheita. Jatkaako tuleva albumi samalla linjalla?
”Kyllä sanoitukset kertovat maailmasta, jossa elämme, eikä yhteiskunnallinen tilanne voi olla heijastumatta siihen, mitä ulos suoltaa. Suorimmin maamme tilaa varmaan käsittelee sähköinen versio edellisen albumimme nimibiisistä Ei kenenkään maasta. Kantaaottavuus ei ole sormella osoittelua, vaan sanoituksissa on ihmettelyä, toteamista, nauramistakin. Nyt kyllä itsellä taitaa olla mukana myös ripaus paatosta, vaikka sitä yleensä pyrin välttämään.”
Mistä kantaaottavat tekstit saavat alkunsa?
”Voin tietenkin vastata vain omasta puolestani, vaikka toisen pääsanoittajan eli Jarnon kanssa varmaan ollaan aika lailla samoilla linjoilla. En kirjoita sanoituksia siten, että päättäisin tehdä kantaaottavan biisin. Kirjoitan sitä, mitä tulee. Se ‘kantaaottavuus’ siis tulee, jos on tullakseen. Sanoitus saa alkunsa jostain mielen jomotuksesta, hauskasta tai vituttavasta sattumasta, törmäilystä tai kallon sisäisestä visiosta. Ei kenenkään maa -sanoitus syntyi yhteiskunnallisen keskustelun herättämänä. Mietin paljon puhuttua isänmaallisuutta – sitä, kuinka tietyt ryhmät omivat tuota käsitettä itselleen, vaikka jokaisella meistä on siitä oma käsityksemme. Mikä on tämä maa, jota vihamielisiä tunnuksia piirustelevat fanaatikot pitävät omanaan? Olen huomannut, että sanoitukseni menevät usein pienen ihmisen pohdiskeluksi. En osaa enkä haluakaan tunkea sanoituksiini vaikkapa yksittäisen poliitikon arvostelua. Suollan mieluummin laajempaa, ehkä ajattomampaa kamaa maailmasta, jossa elämme. Taiteessa tunne on tärkeä, siinä on sen vapaus ja voima. Biisi voi herättää, liikuttaa, huvittaa, ärsyttää, vaikuttaa, siirtää henkisiä vuoria, hajottaa muureja, tuoda hyvää energiaa.”
Haastattelu julkaistu Rumbassa 2/2015.