Älkäämme unohtako tavallista miestä, joka ei kyennyt siihen, mitä häneltä odotettiin – haastattelussa Riitaoja

Suomi 100 -hybriksen kiihtyessä pikkuhiljaa täyteen hulluuteensa ja koko maan kietoutuessa ruiskukan tuoksuiseen voimahalaukseen, laulaa Riitaoja niistä, jotka eivät mahtuneet tai ehtineet mukaan.

Arimatti Jutila ja Antti Hämäläinen pohtivat olevaisuuden luonnetta. Etualalla rumpali Roland, jonka sydän on täytetty piirilevyllä, suonet ommeltu sähköjohdoista. Arttu Tolonen oli paikalla, muttei läsnä.
Arttu Tolonen

Riitaoja on julkaissut kaksi ensimmäistä kappaletta kahdentoista biisin Täytettyjä lintuja -kokonaisuudesta. Julkistuksen myötä bändi soittaa pitkästä aikaa myös livenä Helsingissä tulevana keskiviikkona 1. maaliskuuta.

Täytettyjä lintuja ilmestyy kokonaisuudessaan joskus myöhemmin jossain muodossa, mutta toistaiseksi bändi hiljenee yksityiskohdista. Uudet kappaleet ja lisätietoa keikasta löydät jutun lopusta.

Väinö Linnan Tuntemattomassa sotilaassa Riitaoja on hyväntahtoinen mutta hermoheikko sotamies, josta ei ole sotimaan. Riitaoja ei osaa käsitellä sodan kauheuksia tai omaa pelkoaan niin kuin muut sotilaat, eikä hänestä ole tovereilleen kuin taakkaa. Riitaoja kuolee romaanin alkupuolella, ja viimeisinä sanoinaan hän vaikertaa: ”Älkää, älkää… En minä mitään pahaa.”

Tällaisista hahmoista kertoi Riitaoja-yhtyeen debyyttilevy Mantereelle vuonna 2013. Kappaleiden kertojat tiirailivat elämän absurdia menoa ratikan ikkunoista, laskivat halkeamia asfaltissa ja ahdistuivat putkistokartoituksista. Musiikin uhkaava tunnelma, niukat, tyhjällä tilalla pelaavat sovitukset ja hidas poljento kertoivat sen mitä ei ääneen sanottu – kenellekään näistä hyväntahtoisista antisankareista ei kävisi hyvin.

Bändin nimivalintaa puitiin lehdissä melkein enemmän kuin itse levyä. Vaikka Linnan ikonista teosta on karrikoitu, imitoitu ja mukiloitu vuosikymmenten saatossa lähes kaikin kuviteltavissa olevin tavoin, kiinnittää sen mainitseminen muualla kuin itsenäisyyspäivän tv-ohjelmatiedoissa edelleen huomiota.

Yhtye päätyi nimeensä sen jälkeen, kun perustajajäsen ja sähköbanjoa yhtyeessä soittava Antti Hämäläinen (mm. Black Audio) näki Christian Smedsin mielipiteitä jakaneen näyttämösovituksen Tuntemattomasta sotilaasta tv:ssä. Hämäläinen avasi nimivalintaa Helsingin sanomien haastattelussa vuonna 2013: ”Smeds nosti Riitaojan todella keskeiseen rooliin. Ja onhan hän kiinnostavampi hahmo kuin perinteiset sankarit. Taustalla on ajatusleikki: Mitä Riitaoja tekisi siviilissä?”

Ensimmäisen levyn jälkeen on kuitenkin tapahtunut paljon. Sielun veljistä ja sadasta muusta yhteydestä tuttu lyömäsoittaja Alf ”Affe” Forsman on lähtenyt, ja bändi on kutistunut ydintrioonsa: Hämäläiseen, Arttu Toloseen (Giant Robot, Black Audio, Them Bird Things) ja Arimatti Jutilaan (Jolly Jumpers, The Flaming Sideburns). Nyt yhtye siis julkaisee kaksi ensimmäistä kappaletta kaikessa hiljaisuudessa työstämältään… niin, miltä?

Bändi itse ei puhu levystä vaan teossarjasta. Klassisen musiikin puolelta tuttu käsite “song cycle” olisi kuulemma kuvaava, mutta se kääntyy huonosti suomeksi.

Jutilan ollessa haastattelun aikaan Japanissa kysymyksiin vastailivat hiihtolomakiireidensä keskellä perheenisät Hämäläinen ja Tolonen.

”Halusimme välttyä albumin tekemisen painolta”, Hämäläinen sanoo.

”Teimme tätä projektia biisi kerrallaan ilman ajatusta kokonaistaideteoksesta. Mulle tuo [työtavan] merkitys on ollut nimenomaan oman työskentelyn ohjaajana. Ajatus on ollut lauluissa, ei levyssä.”

Tolonen on samoilla linjoilla.

”Albumin tekeminen muuttuu aina jossain kohtaa hiukan ahdistavaksi. Tässä sitä ei käynyt edes pahimmassa editointinysväysvaiheessa.”

Teossarjan kahdellatoista kappaleella on jokaisella eri laulaja. Yksi kuitenkin loistaa poissaolollaan. Edellisellä levyllä suurimman osan kappaleista tulkitsi sekä sooloartistina että Circlestä ja Sweetheartista tuttu Janne Westerlund. Nyt mukana on kaksitoista laulajaa, mutta Westerlund on joukosta pois. Miksi?

”Jannen mukanaolo oli aina rajattu, koska hänellä on paljon muitakin kiireitä”, Tolonen kertoo.

”Lähdimme tekemään hänen kanssaan ekalle levylle päätyneitä biisejä ihan selkeästi jossain määrin timeboxattuna projektina. Vedimme hänen kanssaan kaksi keikkaa, mutta muuten soitimme ekan levyn keikat Vukin ja sittemmin Laura Sippolan kanssa. Eli kuilu levytetyn ja esitetyn version välillä on aina ollut suuri.”

Teossarjalla on mukana laulajia Maritta Kuulasta Marko Haavistoon ja Joose Keskitalosta 22-Pistepirkon Espe Haveriseen. Tolonen kuvailee yhteistyötä laulajien kanssa helpoksi.

”Monet kokivat tilanteen selvästi vapauttavana. Vastuuta on oleellisesti vähemmän kuin oman jutun kanssa. Jokaisen panos oli suuri omalla tavallaan. Sanoisin, että eniten sovitusehdotuksia ja määrätynlaista dialogia tuli Petri Hannukselta ja aikoinaan Laura Sippolalta, jonka laulama biisi on muotoutunut pidemmän yhteistyömme aikana. Maritta kirjoitti omaan biisiinsä yhden säkeistön. Tämä ei ollut loppujen lopuksi sellainen ’haluan suosikkilaulajani tälle levylle’ -juttu, vaan mentiin sen mukaan, kuka sopii mihinkin biisiin.”

”Kyllä laulajista juteltiin aika paljon”, Hämäläinen lisää.

”Ja tosiaankin mietittiin aika tarkkaan, kuinka biisi voisi jonkin laulajan kanssa toimia. Samalla oli myös virkistävää ottaa materiaalin ja laulajan yhdistelmillä selkeitä riskejä. Ideana oli, että kun laulu annetaan laulajalle tulkittavaksi, syntyy jotain uutta ja kiinnostavaa.”

Antti Hämäläinen määrittelee lintua.

Kysyessäni onko jälkeenpäin tuntunut, että jotakuta olisi pitänyt vielä kysyä mukaan Tolonen ei myönnä mitään, mutta Hämäläinen on suorapuheisempi.

”Kyllä mua on vähän jälkikäteen harmittanut, että Läjää (Veli-Matti ”Läjä” Äijälä, Terveet kädet, The Sultans, The Kolmas) ei kysytty. Ehkä se olisi ollut se kolmastoista biisi.”

Teossarjan jokaiselle kappaleelle on lisäksi tehty oma videonsa. Hämäläinen, joka bändiensä lisäksi tunnetaan kuva- ja installaatiotaiteestaan, kertoo ajatuksen muhineen jo pitkään.

”Youtube on tarjonnut alustan biisien esittämiseen visuaalisen materiaalin kanssa. Mä tykkään siitä tosi paljon. Jo Mantereelle-levyn kohdalla kelailin mahdollisuutta julkaista mahdollisimman monta biisiä niin, että niissä on jokin video tai visualisointi. Youtube on loistava siinäkin, että ei tarvitse tehdä musiikkivideoita musiikkivideotuotantoina. Aika vapaasti voi keksiä ja kokeilla. Näitä on ollut myös kiva ideoida yhdessä.”

”Videot ovat ehkä enemmän oire”, Tolonen pohtii.

”Kun halusimme eroon ajatuksesta levynä, yksi vaihtoehto joka mulle tuli mieleen oli rekursiivinen, itseään kommentoiva soittolista, johon Youtube tuntui parhaalta alustalta. Ne eivät ole musiikkivideoita vaan videoita. Liikkuvaa kuvitusta. Niillä on omalla tavallaan oma elämänsä ja liitos vain ja ainoastaan siihen biisiin. Yhteydet eri videoiden välillä ovat huomattavasti heikommat kuin biisien. Toivon, että noita biisejä voi kommentoida jotenkin loputtomiin; että Täytettyjä lintuja on kesken vielä silloin kuin The Life of Pablo on valmis.”

(Tolonen viittaa Kanye Westin viime vuonna ilmestyneeseen albumiin, jota artisti on muutellut useaan otteeseen vielä julkaisun jälkeen.)

Musiikillisesti Riitaoja ei ole lähtenyt repimään harkiten kiristettyä pakkopaitaansa riekaleiksi, mutta saumoja on ratkottu sieltä täältä. Mantereelle oli raivostuttavuuteen asti pidätelty, mantramainen kokonaisuus, mutta Täytetyt linnut on soinniltaan täyteläisempi ja monipuolisempi. Mukana on enemmän elektronista särinää, pörinää ja murinaa, ja perkussioelementtien kirjo on laajentunut. Lyömäsoittimista vastaa pääosin Forsman, joka ehti äänittää uudet kappaleet ennen lähtöään bändistä.

Bändi on sallinut itselleen myös dynamiikan vaihtelut: pelkästään symbaalin iskuja Täytetyillä linnuilla on varmasti kymmenkertainen määrä edeltäjäänsä verrattuna. Äänimaailma on teknisesti edellislevyä laadukkaampi, mikä sekin näin niukasti sovitetun musiikin kohdalla elävöittää kokemusta merkittävästi.

Tekstit ovat Riitaojan kirjoittamia Tolosen mainitsemaa Kuulan säkeistöä lukuun ottamatta. Temaattisesti yhtye kaivertaa samaa ydinpuuta kuin aiemminkin, mutta terä on nyt syvemmällä. Tyhjyyden käsite on vuotanut musiikista teksteihin keskeiseksi elementiksi. Pääosassa ovat edelleen tämän päivän hahmot, joilla ei ole tahtoa tai valmiuksia vaikuttaa syrjäytymiskehitykseensä tai elämänsä sivuluisuun, mutta kerrontaan on liotettu eksistentialistisia aineksia. Hahmot ovat kulunutta sananpartta käyttääkseni usein paikalla, mutta eivät läsnä.

Nyt julkaistavat teossarjan kaksi ensimmäistä kappaletta ovat Kuulan laulama nimikappale sekä Joose Keskitalon tulkitsema Henriksson. Kuulan kappaleessa kertoja näkee vanhan kirjakaupan ikkunassa oksan, jolla joko istuu tai on aiemmin istunut täytetty lintu. On lopulta toissijaista, onko lintu siinä nyt vai ei: asetelman raamit herättävät ajatuksen jostain, joka sen keskellä on tai on ollut. Kertoja ajautuu ajattelemaan lintuja puistossa ja kuinka ne aina lentävät pois.

Kappaleen lopussa, siinä säkeistössä jonka Kuula itse kirjoitti, kertoja on itse muuttunut täytetyksi linnuksi, jolla on ”sydä[n] täytetty pumpulilla, suonet ommeltu langoista”: elävän olennon irvikuvaksi, elottomaksi olioksi eläväksi naamioituna. Kuoreksi, jonka määrittävä tekijä on se, mitä sen sisällä ei enää ole.

Henrikssonin teksti istuu Keskitalon suuhun täydellisesti. Kuten niin monet Riitaojan hahmot, kappaleen kertoja Henriksson kuulostaa päällisin puolin mukavalta mieheltä, joka pitää ”housut prässissä ja sielun puhtaana” ja lähtee yöllä puistoon, jos vaikka joku levottomassa kaupungissa ”sattuis apuani kaipaamaan”.

Keskitalon ulosanti ja bändin piinaava, monotoninen sointi kääntävät mielikuvan kuitenkin päälaelleen, ja kylmä hiki nousee otsalle. Henriksson olisi viimeinen ihminen, johon haluaisin öisessä puistossa törmätä. Mutta sekään ei ole koko totuus: lähtiessään ulos hän jättää silitysraudan kuumenemaan ikkunalaudalle, jotta ”sisar” pääsisi ”taas mua hoitamaan”. Piinan ja pelon keskeltä erottuu kaipuu. Ehkä täytettyjen kuvatusten uumenissa sykkii vielä jonkinlainen sydän.

Täytetyillä linnuilla Riitaoja ei kuulosta miltään muulta bändiltä. Mieleen nousee kuitenkin vertailukohta kuvataiteen puolelta ‒ kappaleet muistuttavat monessa suhteessa yhdysvaltalaisen taidemaalarin Ralph Blakelockin (1847–1919) teoksia.

Tiettävästi skitsofreniasta kärsinyt ja suuren osan elämästään mielisairaaloissa viettänyt Blakelock kuvasi usein kuun valossa kylpevää öistä luontoa. Maalausten aiheet ovat sinänsä tuttuja ja turvallisia, mutta valon luonnoton käsittely vääristää näkymiä, ja tunnelma teoksissa on uhkaava ja salaperäinen. Samalla tavalla kuin Riitaojan sovitukset vääristävät laulujen arkiset aiheet joksikin pelottavaksi tai vieraaksi.

Blakelockin töissä katse kiinnittyy usein keskellä mollottavaan kuuhun, kuten maalauksessa Moonlight. Kuu näyttää kuitenkin yhtälailla aukolta kuin taivaankappaleelta. Melkein vaikuttaa, kuin kuuta ei varsinaisesti olisi maalattu ollenkaan, vaan se olisi koskematon kohta kankaalla. Mielikuva kuusta hahmottuu sen perusteella, mitä sen ympärille on maalattu, samaan tapaan kuin näyteikkunan täytetty lintu Maritta Kuulan kappaleessa. Moonlight-teoksessa on myös Blakelockille epätyypillisesti paikalla ihmisiä.

Tilanne vaikuttaa päällisin puolin jopa idylliseltä, mutta kelmeä valo heittää epäilyksen hunnun heidänkin päälleen: maalausta katsoessa on vaikea olla kuvittelematta, että etualalla leiriä pitävien intiaanien kohtalo on tavalla tai toisella sinetöity, kuten Riitaojan laulujen verrokkiensakin.

Jos Blakelock kommentoi teoksellaan alkuperäiskansojen oloja Amerikassa, antaa Riitaoja puolestaan puheenvuoron niille, joiden oma ääni hukkuu tämän päivän Suomessa tsemppihuutojen ja minäpystyvyys-hurmoksen kohinan alle.

Täytettyjen lintujen kaltainen teos tuntuu erityisen ajankohtaiselta juuri nyt, kun Suomi viettää itsenäisyytensä 100-vuotisjuhlavuotta. Kaiken sotasaavutusten muistelemisen ja karnevalistisen innovaatiohumun keskellä on tärkeää, ettemme unohda Riitaojaa, tuota ammuslaatikkoa kantaessaan tapettua tavallista miestä, joka ei kyennyt siihen, mitä häneltä odotettiin.

Riitaojan pitkä keikkatauko katkeaa maaliskuussa. Uudistuneen Riitaojan liveasetelma on sekin kuin levyllä huutavan tyhjän tilan ilmentymä: vierailevia laulajia ei kuulla, vaan lauluosuudet hoitaa Hämäläinen.

Forsmanin lähdön jälkeen rumpuihin tuli 22 Pistepirkon Espe Haverinen, mutta hänkin joutui jättäytymään pois tehtävästään, ja keikoilla rumpalin virkaa toimittaa 70-luvun Roland-merkkinen rumpukone. Jollekin kokemattomammalle bändille tällainen kuulostaisi ehkä taiteelliselta itsemurhalta, mutta Riitaojan konkarimuusikoiden kohdalla asetelma päinvastoin tekee livetilanteesta jännittävän. Bändi vaikuttaa itsekin odottavan esiintymistä pitkän tauon jälkeen.

”Mahtavaa päästä kokeilemaan miten tuo rumpukone/synabasso -juttu kantaa lavalla. Jännä nähdä miten se kehittyy”, Tolonen toteaa.

”Keikan kanssa ollaan kivasti uuden äärellä”, Hämäläinen jatkaa.

”On myös kiva soittaa istuallaan. Se on tärkeää.”

Kuuntele kappaleet Täytetty lintu ja Henriksson alta:

Riitaoja keikalla
1.3.2017 Helsinki, Tenho Restobar (tapahtuma Facebookissa)
17.3.2017 Helsinki, Kuudes linja (tapahtuma Facebookissa)