Lukihäiriöinen Deap Vally esittäytyi maailmalle Musen kiertueella, mutta siihen yhteydet turpeaan brittibändiin jäävätkin. Omien sanojensa mukaan yhtye edustaa musiikillaan ja pukeutumisellaan jälkijälkijälkifeminismiä. Mitä ihmettä se tarkoittaa?
Teksti: Joonas Kuisma, kuva: Bryan Sheffield (Facebook/Deap Vally)
Losangelesilainen naisduo Deap Vally tuli tutuksi tuhansille suomalaisille lämmitellessään Musea sen joulukuisella Hartwall-areenan keikalla. Kitaristi-laulaja Lindsey Troyn ja rumpali Julie Edwardsin muodostama kaksikko on julkaissut vasta kaksi singleä. Niiden raakaa, blues-pohjaista rockia on verrattu ennalta-arvattavasti The Black Keysiin ja The White Stripesiin.
Deap Vallyn olemassaolo alkoi käsityöluokassa, jossa Edwards tapasi Troyn opettaessaan tätä virkkaamaan. Tapaamismiljöö ei voisi olla paljoa yllättävämpi, kun siitä saatavaa mielikuvaa vertaa bändin promootiokuviin ja lavaulkonäköön. Naisten habitus on suoraviivaisen feminiininen mikroshortseineen ja paljastavine yläosineen. Haastatellessani kaksikkoa syvällä Hartwall-areenan uumenissa, myöntävät molemmat pukeutumistyylinsä merkityksen mielikuvien luomisessa.
”Pyrimme ilmaisemaan niukalla pukeutumisellamme seksuaalisuuttamme ja arvostamaan kehojamme, jotka eivät ole 1990-luvun langanlaihan narkkarityylin mukaisesti muodikkaat”, Edwards selittää.
Samalla hän paljastaa yhtyeensä suurimmaksi musiikilliseksi ja tyylilliseksi esikuvaksi Led Zeppelinin.
”Ehkäpä shortsien alta pilkottavat pyllyposket ovat vastineemme Robert Plantin farkunpuntista pullottavalle elimelle”, Edwards sanoo.
Koska Deap Vallyltä on kuultavissa vasta vähän nauhoitettua materiaalia, muodostaa yleisö varhaisen mielikuvansa yhtyeestä kuvien lisäksi musiikkivideoiden pohjalta. Sellainen on tehty esimerkiksi bändin End of the World -kappaleesta. Video tulvii klassista ”seksi, huumeet ja rock’n’roll” -kuvastoa viskipulloineen, punaviinikylpyineen ja yleisine sekoiluineen.
Onko video tarkka kuvaus kiertue-elämästä vai ainoastaan jotain näyteltyä, jota halutaan esittää ulospäin?
”Se on kirjaimellisesti dokumentti Englannin-kiertueestamme”, Troy tuumaa.
Hän kertoo pyrkineensä vanhemmalla iällä eroon juhlimisen jälkeisestä syyllisyyden tunteesta – jostain, joka hänen mukaansa juontaa juurensa amerikkalaisesta kasvatusmentaliteetista. Niin kauan kuin tekee lujasti töitä, voi ajoittain myös vetää pään täyteen.
Mieskriitikoilla on välillä tapana käsitellä naisten muodostamia bändejä jollain tapaa kaavamaisesti ja vähätellen. Vaikka Deap Vally ei suostukaan seksuaalisen objektin rooliin paljasta pintaa sisältävillä videoillaan, on aina vaarana, ettei heidän taiteensa ja viestinsä välity ulkokuoren takaa.
Vaikka naiset myöntävät vaaramomentin olemassaolon, eivät he vaikuta olevan siitä huolissaan.
”Seksi on vallan muoto”, Troy toteaa jämäkästi ja jatkaa: ”Samoin on tapamme soittaa. Kriitikoiden on helppoa haukkua meidän näyttävän lutkilta, mutta soittotaitoamme he eivät pääse arvostelemaan.”
Troy ja Edwards puhuvat jatkuvasti taiteensa viestistä. Saatekirjeensä biografiassa he kertovat edustavansa postpostpostfeminismiä. Termihirviön selittämiseen haetaan apua White Stripesista.
”Se oli bändi, jossa voimakas mies kontrolloi ja valmensi heikkoa naista”, kavahtaa Edwards.
”Deap Vally on kokonaan meidän luomamme maailma, jota me hallitsemme.”
Haastattelu on julkaistu Rumbassa 1/2013. Katso alta End of the World -biisin video.