Topi Saha julkaisi perjantaina uuden albuminsa Nykyaika. Mainion Nebraska-singlen edeltämä ja kriitikkojen keskuudessa hyväksyvää supinaa herättänyt albumi tarjoaa folkrockia, joka on riittävän särmikästä erottuakseen koko perheen artistien tekemisistä ja toisaalta tarpeeksi kevyttä miellyttääkseen suurempaa kuulijakuntaa. Aika näyttää, miten tämä Sahan kolmas albumi uppoaa yleisöön.
Kysyimme artistilta sähköpostitse muutamia kysymyksiä uudesta julkaisusta ja herran suunnitelmista. Keikalla Sahan voi nähdä kesän mittaan 12.6. Hämeenlinnan Suisto-klubilla ja 6.–8.7. Kaustisten Folk Music -festivaalilla.
Nebraska-single on ilmeinen nyökkäys Bruce Springsteenin suuntaan, ja laulutyylissäsi sekä -melodioissasi kuuluu Pomon vaikutus muutenkin selkeästi. Onko Bruce esikuvasi laulunkirjoittajana?
”Totta kai on, yksi suurista idoleistani kuitenkin kyseessä. Kerjään tietenkin vähän verta nenästäni Nebraskaa droppailemalla, sillä joudun automaattisesti alisteiseen verrokkiasemaan itsensä Pomon kanssa, eikä se tietenkään voi olla edullinen asema kenellekään. Mietinkin pitkään jopa biisin koukun muuttamista, mutta kun Nebraska nyt vain sattuu olemaan itselleni pyhä levy.
Itse tosin en omassa sävelkielessäni tai laulusoundissani tunnista niinkään paljon Brucea, vaan omasta mielestäni olen varastanut paljon enemmän esimerkiksi Eric Peltoniemen tai Jackson Brownen kaltaisilta vähän pehmeämmän linjan miehiltä. Mutta tietenkin Bruce on esikuvani lauluntekijänä, muodostavathan Pomo, Dylan, Jari Litmanen, Kurt Vonnegut ja Groucho Marx sen ydinnyrkin, jotka ovat ainoita ihmisiä, joita voin sanoa toden teolla fanittavani.”
Nimeä kolme Springsteen-biisiä, jotka ovat mielestäsi miehen tuotannon ydinmehua.
”Highway Patrolman. Jos Dylan on teräväkielinen näkijä ja Cohen itsetietoinen runoilija, niin Pomo on ehdottomasti se elämältä haiseva tarinankertoja. Ja tämä on täydellinen tarina. Jokainen on aina joskus vähän Franky, joskus vähän Joe. Sean Penn on ohjannut tämän biisin pohjalta oikein kelvollisen leffan, mutta se puolitoistatuntinen ei tuo yhtään mitään lisää stooriin, jonka Bruce osaa kertoa viidessä minuutissa. Frankyn auton takavalojen kadotessa Kanadan rajamaille menee ihoni joka kerta kananlihalle.”
”Sad Eyes. Täydellinen popbiisi, niin tekstiltään kuin sävellyksenäkin. Kertoo paljon Pomon biisikynän terävyydestä, että tällainen biisi, joka olisi melkeinpä kenen tahansa uran onnistunein biisi, ei ole edes mahtunut levylle asti. Uuden levyni Paskainen sydän -kappale on vähän samaa stalker–osastoa. Ei tietenkään yhtä hyvä, mutta erittäin hyvä kuitenkin.”
”The Promise. ’I built that Challenger by myself, but I needed money and so I sold it. Lived a secret I should’ve kept to myself, but I got drunk one night and I told it’. Ei saakeli. Ei tällaisia rivejä voi vakavalla naamalla laulaa kuin Bruce.
Ikuistit Nebraska-kappaleeseen ankean tosielämän tarinan, jossa bussipysäkillä nukkunut mies sytytettiin tuleen. Miksi juuri tämä tapaus vangitsi huomiosi niin vahvasti, että laulat siitä?
”Makaaberi meininki kiinnostaa minua. Tosin yleensä olen poiminut aiheita kauempaa historian hämärästä, sillä ajallinen etäisyys tekee hirmuteoista jotenkin helpommin lähestyttäviä. Tämän tapauksen kohdalla ei tosin ole mitään kaunista tai kiehtovaa, vaan kyseessä on minua aidosti järkyttänyt tapahtuma. Tuli on ollut minusta aina melkoisen pelottava elementti. Se kuuluu useammastakin uuden levyn biisistä.”
Näyttäytyykö maailma sinulle muuten enemmän miellyttävänä vai surullisena? Katsotko huomispäivään toiveikkaasti vai pessimistisesti?
”Kyllä minä laulujeni näennäisestä synkkyydestä huolimatta olen kohtalaisen toiveikkaasti maailman menoon suhtautuva tyyppi. Kurjuus ja kärsimys ovat vain mielestäni kiinnostavampaa viihdettä kuin letkeä tsemppimeininki.”
Olet ollut jo parin levyn ajan varteenotettava tuore lauluntekijä, mutta et ole vielä kohonnut alan ykkösketjuun koko kansan tuntemaksi sooloartistiksi. Haluatko kohota laulajaksi, joka kykenee koskettamaan tuotannollaan koko kansakunnan sisintä?
”Ilman muuta haluan suuremman yleisön. En minä mitenkään tarkoituksella marginaalissa pyöri, enkä ymmärrä miksi joku sellaista edes tavoittelisi. En tietenkään tarkoita, että se tarkoittaisi samalla jonkin sortin laskelmointia tai musan ’tyhmentämistä’. Omasta mielestäni teen kuitenkin yksinkertaista populäärimusiikkia ja mitä useampi ihminen biiseistäni nauttisi, niin sitä onnellisempi olisin.
Kysehän on enää siitä, ovatko biisini tarpeeksi hyviä. Tekosyitä minulla ei enää tämän levyn jälkeen ole, onhan minulla ison levy-yhtiön tuki, hyvä kasteessa saatu nimi ja kohtalaisen kauniit kasvonpiirteet. Biiseistä se on enää kiinni.”
Mistä kappaleesta uudella albumillasi olet erityisen ylpeä ja miksi?
”Levyn lopettava Helsingin taivas syntyi viimeisten studiopäivien aikana, kun päätin pudottaa yhden tekstiltään ja sävelkieleltään turhan synkän biisin pois. Helsingin taivas onkin eräänlainen avainbiisi, joka vetää levyn langat yhteen.
Tein biisin nauhoittamista edeltävänä iltana ja demomaisesta otosta tuli niin hyvä, että se sai jäädä sellaisenaan levylle. Synkähkö, mutta ei aivan toivoton biisi.”
Mitä kaipaisit lisää 2010-luvun musiikkikentälle?
”En kaipaa oikeastaan mitään. Musamaailma on tänä päivänä rikkaampi kuin koskaan aikaisemmin, joskin ehkä pirstaloituneempi. Maailmalla ja meillä julkaistaan tolkuttoman paljon hyvää musaa.
Omista viime aikojen suursuosikeistani täytyy mainita ainakin Pimeys, Viljami Kukkonen ja Pekko Käppi & KHHL, kaikki uusine levyineen. Retro-osastolta mainittakoon kokkolalaisen Claudia-yhtyeen Korallia-levy, joka saattaa olla kaikkien aikojen paras suomenkielinen rocklevy. Mahtava uusi tuttavuus!”
Kun suunnittelitte Nykyaika-albumia Julius Maurasen ja Eetu Henrik Iivarin kanssa, mikä oli johtoajatuksenne levyn suhteen? Mitä asioita halusitte painottaa ja mitä levyjä käytitte referenssinä tavoittelemanne tunnelman suhteen?
”Juliuksen ja Eetun lisäksi levyn sovituksista vastannut bändi Valtatie 13 (Tarmo Anttila, Tero Hyväluoma, Matias Tyni) oli juonimassa tuotannollisia ratkaisuja. Tarkoituksenamme oli tehdä yhtenäinen kokonaisuus, joka kuitenkin kulkee laulujen ja laulun ehdoilla.
Lauluhan on miksattu hyvin pintaan. Kaiken soiton on tarkoitus pyöriä laulun ympärillä ja tukea sitä. Pyrimme eräänlaiseen lofi-AOR-soundiin, ja studiossa ohjenuorana kuultiinkin usein lausahdus ’enemmän Totoa’. Referenssilevyinä mainittakoon Daniel Lanois’n Acadie ja Bruce Hornsbyn ekat.”
Kun Nykyajan viimeinen kappale päättyy ja stereot vaikenevat, millaisen olon toivot kuulijalle jäävän?
”Toivottavasti Nykyaika toimii eskapistisena viihteenä, joka jättää synkkyydestään huolimatta toiveikkaan olon. Ja tietysti päällimmäiseksi tunteen, että ’olipas aivan hiton hienoa musiikkia!'”