Teksti: Jean Ramsay
Pienestä helsinkiläisessä Boothill-baarissa on puolen vuoden ajan kuulunut kummia. Joka maanantai sen piskuiselle lavalle kokoontuu ryhmä miehiä, joilta ei rohkeutta tai päämääriä puutu. Se genre, johon uskoen he väsymättä tekevät työtä, on Suomessa hyljeksitty kummajainen, vaikka se on jo vuosia kuulunut sivumakuna sellaisten kansansuosikkien kuin Kari Tapion ja Topi Sorsakosken musiikissa. Stetsonit, pedal steel ja telecaster näyttävät ettei country ole tällä porukalla pelkkä sivumaku keitoksessa, vaan itse pihvi.
Illuusio on täydellinen: pieni, hieman nuhjuinen baari, jossa tyhjät pullot ja lasit kilahtelevat, pari motoristin näköistä kantapeikkoa nurkkapöydässä pullojaan tuijottamassa, ja taustalla soi vaimealla kantrimusiikki.
Hilland Mondays
“Sain idean tälle klubille vieraillessani Nashvillessä. Siellä on ihan normaalia, että nimekkäätkin kaverit soittavat pienillä klubeilla, joskus jopa joka ilta”, aloittaa Telecaster- ja fingerstylekitaravirtuoosi Pauli Halme.
“Se toisto nimenomaan se juttu. Jos soittaa samaa biisiä uudestaan ja uudestaan illasta toiseen, niin siinä kehittyy. Kun biisiä on soitettu 600 kertaa, niin kyllä siinä alkaa joka jätkä bändissä osaamaan sen. Se ei Suomen kokoisessa maassa ole tämän kaltaisen musiikin kanssa ollut aiemmin mahdollista, ainakaan mun kokemukseni mukaan. Teet levyä vuoden puoltoista, ja sitten kierrät pari kolmessa paikkassa ja se on siinä. Sitten aloitat saman homman uudestaan. Välissä saattaa olla useiden kuukausien tauko. Ei siinä pääse kehittymään”, selittää klubin isä, Hilland Records levy-yhtiön perustaja Antti Vuorenmaa.
“Sen pitää olla niin kova sen työmoraalin. Vaikka alkuillasta ois vaan kolme ihmistä lukemassa Ilta-Sanomia, niin aina on ollut loppuillasta ihmisiä. Siihen pitää vaan luottaa. Toki energia on paremmin läsnä kun baari on täynnä, mutta ideaalissa tilanteessa sitä pitäisi soittaa yhtä hyvin vaikka tyhjälle huoneelle”, Pauli Halme lisää.
Vuorenmaan on vanha kettu, ollut mukana monessa keitoksessa. Jotkut saattavat muistaa hänet vuosituhannen ensimmäisellä vuosikymmenellä operoineesta yhtyeestä Acorn, joka julkaisi kolme levyä vuosien 2007-2010 välillä. Tuottajana Vuorenmaa on tehnyt työtä Emmin, Kim Curly Bandin ja Kings of Moonshinen kanssa.
“On se hyvä että ollaan vihdoin saatu baarin kanssa sovittua jotain, ainakin tolle rytmisektiolle.
Raha ei kuitenkaan oo se syy. Se on se kokonaisuus, on niitä isompia tapahtumia ja sitten tätä pienempää. Synergia alkaa toimimaan”, Halme täydentää.
Miehet selvästi myös aktiovoivat toisiaan, toimivat toisiaan sparraten: Vuorenmaalta ilmestyi vuonna 2014 toinen sooloalbumi Pohjavirta, ja Halmeelta vuorostaan fingestyle-tyylinen toinen sooloalbumi This Time It’s Personal, jonka Vuorenmaa on tuottanut ja äänittänyt.
Tavallaan levy on paluu juurille, sillä Vuorenmaan ja Halmeen toi yhteen rakkaus bluegrassiin.
“Bluegrass-bändimme banjistin Mikael Jaatisen kanssa istuimme Pub Oljenkorressa iltaa ja se tuns Paulin ja sano et ois yks kitaristi joka ei ihan toivoton”, Vuorenmaa selittää Halmeen pidätellessä nauruaan.
“Vuoden ajan kolme treeniä viikossa, ja pitkiä treenejä. Siitä hommasta lähti tavallaan tää toistaminen ja treenailukin, kai”, Vuorenmaa pohtii.
Hilland Acoustic Nights
Kaksikon viimeisin hanke on Hilland Acoustic Nights, akustista livemusiikkia joka kuun kolmas keskiviiikko Vallilassa, kahvila Suvannossa Mäkelänkadulla.
“Täysmittanen soolokitarakonsertti voi olla aika raskas, duohomma tuo syvyyttä ja vaihtelua siihen”, Halme selittää kaverusten akustisen musiikin projektin syntysyitä.
“Yritetään suhtautua genreen rajattomasti, vähän niinku Punch Brothers soittaa kaikkea Bachista bluegrassiin. Siis eräänlainen suomalainen versio New York -bluegrassista”, Vuorenmaa jatkaa.
“Me ei edusteta fanaattista bluegrass-puritanismia missään muodossa, mutta ei myöskään soiteta suomenkielistä musaa, tai musiikkia joka ei jollain tavalla liitty siihen Amerikan perinteeseen, eli ei esimerkiksi soiteta Oskar Merikannon lauluja”, Vuorenmaa tarkentaa.
Jos Alison Kraussin live-DVD sai Vuorenmaan alunperin innostumaan kantrista ja hankkimaan dobron, on edellämainitusta bluegrass-superbändi Punch Brothersista kertova dokumenttielokuva How To Grow A Band on ollit toinen eräänlaiseen valaistumiseen johtanut elokuvakokemus Vuorenmaalle.
“Toki se on tietyllä tavalla tietoisesti vedetty siinä överiksi, mutta siinä Punch Brothersin-dokkarissa näytetään kun Chris Thile treenaa paskallakin ollessaan Paganinia”, kertoo Vuorenmaa nauruaan pidätellen.
“Kun noita katson sivusta ja ajattelen oman urani alkua freelance-muusikkona, niin tekis välillä mieli vetää sitä nuorta Anttia pataan, sanoa sille ettei voi vaan olla ’vähän’ muusikko, vaan pitää treenata ja soittaa koko ajan”, hän summaa.
Mudville ’56 feat. Anna Puu
Kaksikon kolmas yhteistyöprojekti on Anna Puun kanssa operoiva bändi, joka on periaattessa sama kuin Hilland Mondaysissä, mutta siinä Halme soittaa akustista. Se pohjaa Vuorenmaan ja basisti Topi Karvosen duoon Mudville’56.
“Mudville ’56 on duo, läskibasso ja puoliakustinen Gretsch-sähkökitara. Hieman sama konsepti kuin (Tokelan ja Viksténin) Munsonsilla, ja jopa jotain samoja klassikoita taitaa olla setissä. Kaks laulua ja paukuttava kontrabasso.
“Se on semmoista pre-rockabillyä. Siinä ei oo sitä Telecaster-nakutusta, vaan pikemminkin vintage-soundeja, ja minä akustisen kitaran kanssa”, Halme lisää
“Vedän sellaisella homeisella (Tommi) Vikstén-soundilla semmoiseen Gibsonin vahvistimeen, joka pöhisee hieman”, Vuorenmaa tarkentaa äänikuvaa Halmee purskahtaessa nauruun.
Anna Puu löytyi yhtyeen laulajaksi Mudvillen basistin Topin kautta: hän on Anna Puun bändin basisti.
“Joo, ja se on Mudville ’56 feat. Anna Puu, ihan vaan siitä syystä että promoottorilla saattaa olla intressi laittaa joku viis vuotta vanha Anna Puun keikkajulista ja lisätä sinne pienellä bändin nimi, ja sitten ihmiset valittaa kun tuu Anna Puun suomenkielistä materiaalia”, Vuorenmaa selittää.
“Me kokeiltiin ensin jotain Hilland Quartettia, mutta se meni liian sekavaksi kun on näitä bändejä tässä muutenkin!”, Vuorenmaa levittelee käsiään. “Tuon nimen bändi voi olla duo tai trio tai kvartetti. Duohan Mudville on aluperin siitä syystä, että trioa on heti paljon vaikeempi myydä jonnekin räkäläälän.”
“Konseptinahan tuo Anna Puu -homma toimii jotenkin tosi hyvin: se vanhemman väen ’hiihtoliitto’ diggaa kun sitä voi tanssia, nuoriso diggaa kun se on Anna Puu ja torttupäät diggaa kun se on kumminkin oikeeta musaa”, Vuoremaa tiivistää.
“Noi Anna Puu -keikat antaa toivoa. Ylläksellä oli tupa täynnä, 450 henkeä ja Lahdessakin kunnioitettavat 250 henkeä. Ei ne miettiny onko tää kantria vai rockabillyä, joras vaan”, Vuorenmaa sanoo.
“Ja kun on hampaat irvessä treenannut joka maanantai tätä paljon vaativampaa sooloihin ja muuhun instrumantaali-osiuuksiin pohjaavaa musaa, niin kun soittaa peruskomppia, niin paketti on tosi hyvin kasassa”, Halme lisää sivusta.
Kuten Halme haastattelun alussa vihjasikin, synergia toimii, ja kaikki projektit tukevat toisiaan.
“Suomessa on oikeastaan vaan “kantria”, ei täällä jengi tiedosta että soitatko sä Nashville-kamaa vai jotain Bakersfieldiä tai western swingiä tai muita alalajeja”, Vuorenmaa kuvailee.
Parasta palautetta tulee ohikulkijoilta, jotka kadulla kävellessään kuulevat musiikkia ja tulevat hetken mielijohteesta sisään kuuntelemaan.
“Paras oli yks hevidiggari-pariskunta jostain muualta Suomesta, jotka tulivat tänne koska toinen niistä oli käynyt joskus ja ollut sitä mieltä että tää on hyvä hevibaari. Tulivat sitten raukat maanatai-iltana, ja täällä ukot vetää stetson päässä kantria. Istuivat kuitenkin alas, ja jäivät loppujen lopuksi koko illaksi ja nauttivat, ja tulivat illan päätteeksi kehumaan posket punoittaen että ’Mä en oo ikinä digannu kantrista, mutta tää oli kyllä hyvä!’”, sanoo Halme ja purskahtaa nauramaan.
Siitä vaan muut perässä, ja ennakkoluulot kannattaa jättää narikkaan.
*
Hilland Acoustic Nights @ Suvanto tänään Suvanto-kahvilassa alkaen kello 20.00.
Hilland Mondays joka maanantai kello 20.00 Boothillissä.