Indierock-yhtye Varvara kampeaa Haminaa maailmankartalle

22.11.2011

Monivivahteista rockia esittävä Varvara on haminalainen yhtye ja ylpeä siitä. Tukijoukkojensa kanssa Haminian Sounds -kollektiivin perustanut bändi kertoo, millaista on pitää omaehtoisen musiikin liekkiä hengissä pikkukaupungissa.

Teksti: Saku Schildt, kuva: Varvara

Jos Suomessa jaettaisiin jonkinlainen yleisen hyvyyden edistämispalkinto, kulttuurialalta löytyisi paljon päteviä ehdokkaita saamapuolelle.

Kärkikahinoihin yltäisivät esimerkiksi kaikki pikkupaikkakuntien väsymättömät musiikki-intoilijat, jotka aikaa ja vaivaa säästelemättä pyrkivät monipuolistamaan kotiseutunsa karaoke-painotteista kulttuurielämää.

Niin, Ratsian maineikas Lontoon skidit -biisi ei ole syntynyt tyhjästä. Pikkukaupungeissa rock’n’roll on edelleen pirun harvinaista, ja vaikka Kotkan liepeillä sijaitsevassa Haminassa on päälle 15 000 asukasta enemmän kuin Ratsian kotipaikkakunnalla Pihtiputaalla, ei sekään varsinaisesti pursua kevyen musiikin tarjontaa.

Varvaralla ja yhtyeen tuttavaporukalla on tähän sanansa sanottavana. Tunteikasta indierockia esittävän bändin kitaristi Timo Peltonen ja orkesteria jakelevan Playground Musicin promoottori Tommi Muhli ovat perustaneet muiden samanmielisten haminalaisten kanssa Haminian Sounds -kollektiivin, jonka tehtäväksi on määritelty erityisesti kotipaikkakunnan musiikkielämän elävöittäminen: levyjen julkaiseminen, keikkojen järjestäminen ja samanlaiset hommat, mitä elmut ja telmut hoitavat isommilla paikkakunnilla.

Miksi tämän pitäisi kiinnostaa muuta Suomea? No, Haminasta parikymmentä kilometriä lounaaseen sijaitsee Kotka ja erityisesti sen Karhula-kaupunginosa, jonka metallibändeistä on kirjoitettu musiikkimediassa artikkeleita kyllästymiseen asti. Siinä hyvä esimerkki siitä, miten yliopistokaupunkien ulkopuolelta löytyy pirunmoisia tekijöitä, kunhan pistävät hösseliksi ja saavat äänensä kuuluviin.

Haminian Soundsin ensimmäinen julkaisu, Varvaran debyyttilevy Southeast Relations, tarjoaa lisänäyttöä aiheesta. Kotkalaisen tuottajan Teemu Aallon (Goon, Kerho, Manitou) avustuksella kotioloissa tallennettu albumileijailee popisti ja rytistää rockisti, mikä tyyli nyt milloinkin toimii parhaiten.

”Bändin musiikilliset juuret leviävät aika laajalle. Rumpalilla on taustaa thrash- ja death metalin saralla, mikä kuuluu biiseissämme esimerkiksi tuplabassareina. Niihin ei kovin usein tällaisessa musiikissa törmää. Itse kitaristina arvostan kaikenlaista kierompaa rockia”, Peltonen kertoo.

”Yhtyeen biisit ovat laulaja Mikko Kirin käsialaa. Kai tämä jonkunlaista indierockia on. Joku Mew ei varmaan ole yhdenkään jäsenen suurin suosikki, mutta kaikki sen tyyppisestä musiikista tykkäävät.”

Peltonen ja Muhli olivat kotikontujensa puuhamiehiä jo 1990-luvulla. Tuolloin teini-ikäisistä musiikinystävistä koostunut porukka järjesti kaupunkiin Tehosekoittimen ja Kauko Röyhkän soittamaan, jotta kylän soittoniekat pääsisivät näiden lämmittelijöiksi.

Onnistunut tapahtuma innosti ryhmää jatkamaan, ja festivaali uusittiin vuotta myöhemmin. Tuolloin line-upissa oli useampikin laadukas sivuraiteilla operoiva artisti, kuten Karkkiautomaatti, Honey B and the T-Bones, Laika and the Cosmonauts ja Absoluuttinen nollapiste.

Sitten järjestäjäporukka vanheni, muutti pois ja Haminan orastanut rock-elämä uinahti.

Nyt vanhaa jengiä kerätään taas yhteen, mutta uudet ajat ovat tuoneet uusia haasteita. Marginaalirock on entistä tukevammin marginaalissa.

”Kyllä sen on huomannut, että jos täällä on vaikka 22-Pistepirkko ja Lapko samana iltana soittamassa, saattaa 300 asiakaspaikkaa käsittävä ravintola olla puolityhjä. Sitten kun Petri Nygård esiintyy, ulkona on sadan metrin jono”, Peltonen sanoo.

Ajat ovat muuttuneet myös hyvällä tavalla. Nettiaikakautena pikkukaupunginkin artisteilla on enemmän mahdollisuuksia kuin koskaan. Facebook, Soundcloud ja muut musiikkipalvelut toimivat yhtä lailla maalla ja kaupungissa. Nettipromootion ansiosta Varvarakin on ehtinyt tehdä itseään tunnetuksi muun muassa YleX:n Uuden musiikin iltavuoro -ohjelmassa.

Onko pikkukaupunkien bändeillä enää yhtään sen hankalampaa edetä urallaan kuin vaikka helsinkiläisillä tai tamperelaisilla yhtyeillä?

”Kyllä isoissa kaupungeissa on helpompaa muodostaa hypeä yhtyeen ympärille. Media, levy-yhtöt ja keikkapaikat tarttuvat helpommin näihin tapauksiin. Uskon vahvasti, että monta loistavaa bändiä jää jumiin kellareihin ja paikallisiin pubeihin”, Tommi Muhli tuumaa.

Hän arvelee, että pikkubändeillä Facebookin tykkäykset kertovat lähinnä siitä, että jollakulla yhtyeen jäsenellä on liian paljon vapaa-aikaa.

”Isoilla ja nimekkäillä bändeillä niillä luvuilla alkaa olla jotain merkitystä.”

Peltonen puolestaan arvelee, että ero on tasoittunut. Hän muistuttaa, ettei muinoin ollut lainkaan tavatonta, että koko rockbändi muutti maalta kaupunkiin pystyäkseen ylipäätään toimimaan.

Näkeekö kaksikko sitten asenne-eroja kaupunkilaisbändien ja pienten paikkakuntien muusikoiden välillä? Kyllä, vastaavat molemmat. Muhli arvelee, että isompien taajamien artisteilla on useammin harhaluuloja omasta suuruusluokastaan.

”Sitten niille tulee yllätyksenä, kun debyyttialbumi ei myykään yhtä paljon kuin Kill ´Em All. Pieniltä paikkakunnilta tulevilla orkestereilla on useammin rehellistä asennetta ja tekemisen meininkiä. Odotukset menestyksen suhteen ovat realistisempia, ja bändit ovat kiitollisia jokaisesta pienestä asiasta, joka vie hommaa eteenpäin”, Muhli sanoo.

Peltonen lisää, ettei jaottelu ole mustavalkoista, mutta arvelee yliopistokaupunkien orkesterien vilkuilevan useammin ympärilleen, mitä muut tekevät.

”Pikkukaupungeissa ihmiset ovat myös siinä mielessä realistisempia, että tekevät bändin ohella koko ajan muita juttuja. Porukka ei tuudittautu haaveilemaaan, että heistä tulee rocktähtiä. Musiikkia tehdään enemmän puhtaasti huvikseen”, Peltonen sanoo.

Haastattelu on julkaistu Rumbassa 14/11. Kuuntele Southeast Relations Spotifyssa.

Lisää luettavaa