Jouni Hynynen nimesi Rumbablogissa tovi sitten vuoden 2012 levysuosikkejaan. Nyt on CMX-Halmkronan vuoro, ja kuinka ollakaan, herrojen listoja yhdistää Mana-abumillaan molemmat hurmannut Anna Eriksson. Muuten Halmkrona ei tästä vuodesta kummempia albumivalioita löytänyt, vaikka monessa julkaisussa olisi ollut ainesta.
Teksti: Janne Halmkrona, kuva: Marek Sabogal
”Aika merkillinen levyvuosi tämä 2012 kyllä oli. Paljon levyjä soi soittimissa, mutta mikään ei ainakaan vielä ole ujuttautunut vakikuunteluun. Siksi tästä tulee lähinnä luettelo läheltä piti -tilanteista.
Spotify mahdollisti sen, että aika moni levy tuli kuunneltua kerran läpi, mutta se olikin siinä. Varsinkin uusiin artisteihin tuli tutustuttua sitä kautta, ja lähestulkoon aina tuli sellainen tunne, että tässäkö tämä nyt sitten oli. Joten aavistuksen verran tämä lista painottuu etabloituneihin artisteihin.
Eniten kaistaa käytti Rushin Clockwork Angels, joka on veteraaniorkesterin verevin tekele sitten, noh, 1980-luvun puolivälin. Muse ei ylittänyt rimaa The 2nd Law -levyllään, mutta yhtye sai kaiken anteeksi täry- ja verkkokalvoja värisyttäneellä Areenan-keikallaan.
The Mars Voltan Noctourniquet piti yhtyeen yhä maailman parhaana 2000-luvulla perustettuna bändinä. Oceania osoitti, että Billy Corganin käninä on oikein relevanttia, soittaa The Smashing Pumpkinsissa sitten James Iha tai ihan kuka tahansa.
Serj Tankianin Harakiri on varmaan paras SOAD:in jäsenten tekemä levy bändin ulkopuolella, mutta silti on ikävä sitä mielipuolista kitaristikaveria.
Vuoden paras biisi oli Thåströmin Beväpna dig med vingar. Oli se, älkää tulko mulle.
Kotimaisista ihastuttivat eniten Swallow the Sunin murheellinen Emerald Forest and the Blackbird ja Pariisin kevään Kaikki on satua (olenko jäävi, jos nimeni on levyn kannen krediiteissä vastaavan tuottajan kohdalla? EN!). Vuoden kotimaisen tulokkaan pallilla painivat Toot Toot ja Hexvessel, vaikka jälkimmäisen No Holier Temple ei olekaan debyytti.
Mutta jos olisi pitänyt valita vain yksi vuoden levy, se olisi Anna Erikssonin Mana. En ole koskaan aiemmin vapaaehtoisesti kuunnellut yhtään ainutta Erikssonin kappaletta, mutta joltain radiokanavalta kuulin yhden laulun tältä levyltä ja kiitos Spotifyn, päädyin tutustumaan myös muuhun levyyn. Hämmennyin.
Rohkea ja kunnianhimoinen, erinomaisia sävellyksiä ja tekstejä sisältävä levy potkaisi ennakkoluuloja persuuksille ja lujaa. Tietenkin levyn synkkyys viehätti. Ja tuotannosta on pakko antaa erikoiskehu. Seuraavalle levylle vaan lisää Daniel Lanois’ta ja David Sylviania, niin olen myyty, tai siis myydympi. Hienoa, että iskelmäartisti uskaltaa tehdä jotain tällaista.”