Rock’n’roll-eläimeksi profiloitunut Knucklebone Oscar tekee syrjähypyn bluesin pariin – tai oikeastaan ennemmin palaa vanhan rakastettunsa pariin. White Knuckles Trio on perinteisen rhythm and bluesin nimeen vannova kolmikko, joka haluaa tavoittaa jotain bluesin perimmäisestä olemuksesta.
White Knuckles Trion albumi Got it Bad julkaistaan tänään. Nyt Oscar kertoo Rumban haastattelussa, mistä innoitus bluesbändiin syntyi ja miksi möhömahabuutsirokkarinsäröblues on hänen mielestään paholaisen keksintö.
1. Mikä on White Knuckles Trion syvin olemus? Miksi kokoonpano perustettiin?
“White Knuckles Trion syvin olemus on esittää vanhan liiton rhythm and bluesia ja bluesia alkuperäisessä hengessä mutta persoonallisesti. Otamme ne jutut, jotka ovat siinä musassa oikeasti hyviä jä ydinluisia. Ei hiilipaperikopiointia tai yltiöpäistä 50’s-ihannointia, ei sitä makeaa valkoisen möhömahabuutsirokkarinsäröbluesia ylipitkillä sooloilla. Eikä silkkimunabluesia, jota esitetään villatakkiäijille ja rouvashenkilöille pehmeästi hintavan viinilasin äärellä – ikään kuin blues olisi jatkumoa 1960-luvulla kastroidulle salonkijazzille.
Oikeastaan me ollaan mitä ollaan, eli osien summa. Meikäläisen omalainen kitara, Yukka Whiten nihkeän kuiva stasimiehen tyyli ja laulutyylittely sekä Mr. Hillsiden briljantti piano, joka hoitaa tarkasti sekä ylä- että alarekisterin.
Dj Lord Fatty kuvaili, että meidän levymme kuulostaa siltä, miltä 1960-luvulla Sonicsit ja vastaavat garagebändit olisivat halunneet kuulostaa. Mutta ne eivät oikein kyenneet siihen, vaan niiden musiikki kuulosti siltä miltä kuulosti, bluesin sijaan enemmän valkoisen miehen vimmaiselta rockilta.
”We put the blues back to rhythm and blues.” Tämä bändi perustettiin muutama vuosi sitten palavasta halusta soittaa bluesia ja gospelia, ja jotenkin ajauduttiin kokeilemaan tällasta erikoistrioa one shot -keikalla. Ei jäänyt siihen yhteen keikkaan!”
2. Mikä sai sinut innostumaan vaihteeksi perinteisemmästä bluesista?
“Olen aina digannut bluesista todella paljon, ja se on oikeastaan ydin kaikessa musisoinnissani. Ainoa kieli, mitä osaan sujuvasti.
Vuonna 1996 julkaistu Knucklebone Oscarin debyyttilevy This is Knucklebone Oscar and his Hitmen oli hyvinkin puhdasta bluesia. Vuosien varrella Knucklebone Oscar -monsteri on sittemmin kehittynyt valkoisen miehen rapean vauhtirockin suuntaan. Eikä siinä mitään, se on jees, Knucklebone Oscar voi hyvin. Syksyllä julkaistaan kasvot pesevä, uudistunut Knucklebone Oscar 20 vuotta -albumi!
Mutta tällainen bluesin olemuksen tavoittelu on lähellä sydäntä, ja on inspiroiva ajatus, etten hoida solistin tonttia vaan keskityn kitaraan. Nämä eivät sulje toisiaan pois tai ole ristiriidassa keskenään.
Se on yllättänyt, kuinka juurtunut jengin ajatus Knucklebone Oscarista on! Ihmisillä on vaikeutta ymmärtää, että tämä trio on eri juttu, ettei tämä ole Knucklebone Oscar -bändi. Että spiidisen oloinen mies, joka tuhoaa kaiken, voisi tehdä myös jotain muuta. Ikään kuin kaikki, mitä teen, olisi yhtä kuin Knucklebone Oscar -bändi. Näin ei ole!”
3. Olet soittanut perinteistä rock’n’rollia ja muunlaista roots-musiikkia jo pitkän aikaa. Onko roots-asenne vetäytynyt syvemmälle omien piiriensä musiikiksi, vai onko siitä innostunut laaja-alaisempi joukko ihmisiä?
“Tuo on mielenkiintoinen juttu. Roots-musan suosio on tullut ja mennyt ja muuttunut. Ihan kuten kaiken populaarimusan, se on ollut aaltoliikettä. Alan vihkiytyneiden harrastajien kiinnostushan ei muutu miksikään, ja esimerkiksi rockabilly on suosittua jatkuvasti. Trendit eivät sitä juurikaan heittele.
Tuollaisten Baseballs-tyylisten bändien suosio on tietenkin hetkestä kiinni – siis bändien, jotka lainaavat jotain esimerkiksi rockbillyskenestä. Tietysti niillä ei sinänsä ole mitään tekemistä sen musan kanssa, se on enemmän löysän ulosteen lapioimista. Ihan kuin 15-vuotias teinimimmi, joka on H&M:ltä ostanut Motörheadin t-paidan, kuuntelisi oikeasti sitä bändiä. Ulkoista tyylikikkailua.
1990-luvulla oli tyypillistä, että Tavastialla soitti amerikkalainen bluesbändi ja siellä oli jengiä, Texas oli kova sana. 2000-luvulla kasipallorock ja garage olivat hot. Viime vuosina on oltu vähän enemmän alhossa.
Koen, että tällainen musa on livenä parhaimmillaan, joten jengin vähentynyt kiinnostus keikkoihin vaikuttaa myös kokonaisuuteen. Nyt olen aistivinani merkkejä rock’n’rollin nuosusta. Esimerkiksi Jukka Nousiainen ja Jytämimmithän on ihan Hurriganesia. Kitarasta tulee vielä hot stuff!”
4. Mikä on mielestäsi tärkeintä tällaisen rhythm & blues -pohjaisen musiikin soittamisessa? Kun kappaleissa ja alan bändeissä on paljon samankaltaisuuksissa, miten bändi voi erottua edukseen kollegoistaan?
“Tätä koskettelinkin alussa. Rhythm & Blues on rakenteeltaan ja näennäisesti helppoa musaa. Tämä insinöörin näkemä yksinkertaisuus tekee siitä haastavan. Ja siihen sudenkuoppaan on moni pudonnut! Syvemmällä se ilmaisu ei ole niin helppo. Siinä on voimaa, sävyjä ja sykähdyttävyyttä.
Tämän musan maineelle ja tietoisuudelle puuskuttavat baariboogiejuntit ovat tehneet helvetisti hallaa. Jengi pitää kaikkea bluesia tylsänä ja matalaotsaisena vongutuksena. Samaa ovat saaneet aikaan puoliveltolla munalla taputtelevat, pehmeät korporaatiojazz-tunnelmoijat.
Tyylikkäät mielenkiintoiset soundit ovat iso osa tätä yhtälöä. Me ollaan tehty homma hyvin vintage- ja livepohjalta. Ei itsearvoisesti sen takia, vaan koska se tuntuu palvelevan oikeasti sitä päämäärää. Myös hetkessä eläminen ja tunnelman taltioiminen on oleellista, ei se, että aina kuulostaisi samalta.
Myös vanhat, kuumottavan hiostavat teryleenipuvut keikalla ovat helvetin tärkeät!”
5. Valtaako sinut White Knuckles Trion keikoilla koskaan vastustamaton halu rikkoa esineitä?
“Yleensä vasta viidennen Fernet brancan jälkeen. Silloinkin pyrin kanavoimaan tunteen kipakkaan, väkivaltaiseen kitarailmaisuun.”
6. Aiotteko lähteä tämän kokoonpanon kanssa pahamaineisille Euroopan-kiertueillenne?
“Kyllä! Aloitamme Baltiasta. Meillä on tällainen erikoinen kolmen keikan rysäys pääsiäisenä, missä jengi tulee Suomesta mukaan, ja koko kööri kiertää yhdessä dösällä paikat. Sinne voi vielä ilmottautua! Tuo on ollut aika pelottava konsepti ihmisten mielestä, eihän se mitään iisiä terveyslomaa tule olemaan!”
7. Jos tapaisit tuonpuoleisessa Howlin’ Wolfin, mitä hänelle sanoisit?
“Kysyisin vinkkejä, että mitä viskimerkkiä pitää juoda, että saa sen laulusoundin. Lisäksi kysyisin, että miltä tuntui tappaa naisystävänsä salarakastaja lyömällä tätä lapiolla päähän, kun yllätti tyypit housut kintuissa. Lopuksi määräisin Wolfin potkimaan Hubert Sumlinit ja muut pois bändistä ja ottamaan mut kitaristiksi.”
White Knuckles Trion levynjulkkarikiertue (lisäykset mahdollisia):
21.3. Finnish Blues Awards, Virgil Oil Co, Helsinki
27.3 Juttutupa, Helsinki
2.4 Genialistide Klubi, Tarto, Viro
3.4 Nabaklab, Riika, Latvia
5.4 Fontaine Palace, Liepaja, Latvia
8.4 Kuudes Linja, Helsinki (levynjulkaisukeikka)
Feat: Eero Raittinen, Tomi Leino, Juho Hurskainen, The Ravishing Shangri-La Rubies. Warm-up: Jukka Nousiainen (solo), Jo’ Buddy (solo)
10.4 Old Cock, Lappeenranta
17.4 Old Story, Vantaa
18.4 Private, Helsinki
6.5 Storyville, Helsinki
27.6 Lossiranta, Angelniemi