Kummeli-koomikko Heikki Silvennoinen kertoo Speedystä & Sakusta, musiikista ja nihkeistä kriitikoista

Mervi Vuorela jututti Kummeli-miehenä ja kitaristina tunnettua Heikki Silvennoista maaliskuun Rumbaan. Puheenaiheita olivat komiikan ja musiikin lisäksi muun muassa Mikko Alatalo, vanheneminen ja suomalaisten musiikkimaku.

Teksti: Mervi Vuorela, kuva: Markus Paajala

Kuinka paljon sinua kyrsii, että olet tehnyt pitkän uran muusikkona, mutta suuri yleisö tuntee sinut parhaiten pieru- ja puujalkavitsejä laukovana Kummeli-hahmona?

”Kummelista on paha syyttää muita kuin itseämme. Vuosien varrella ihmiset ovat kuitenkin oppineet erottamaan, milloin olen soittamassa ja milloin pelleilemässä. Blues-ukothan ovat aika sarkastista ja itsesäälistä porukkaa, joten siinä mielessä Kummeli on pikemminkin tukenut kuin vesittänyt musahommaani. Ja ovathan esimerkiksi Loiri ja Peteliuskin tekemisissä musiikin kanssa. Itseltäni puuttuu vielä se kolmas akseli eli vakavan draaman tekeminen. Sen jos ottaisin haltuun, uskottavuuteni ehkä kasvaisi.”

Miksi vakavaa draamaa pidetään taiteellisesti uskottavampana kuin komediaa?

”Koomikot osaavat kyllä tehdä vakavaa draamaa, mutta en ole ihan varma, osaavatko vakavat draamanäyttelijät tehdä komiikkaa. Siitä voisi helposti tulla tragikomiikkaa. Pohjimmiltaanhan koomikoissa on hyvin voimakas vakava puoli ja pelleily on jonkinlaista irtiottoa omasta vitutuksesta. Huumorin tekeminen vaatii sen, että pään katkaisijat ovat tietyssä asennossa ja maailma näyttäytyy vähän naurettavana.”

Olet saanut parhaat Teosto-tulosi Matti Näsän biisistä Jumankauta juu nääs päivää. Mitä tämä mielestäsi kertoo suomalaisten musiikkimausta?

”Suomalaisten musiikkimaku on onneksi hajaantunut, ja on tullut erikoisosaamista ja -fanittamista. Nykyisin vanhemmatkin ihmiset voivat digata Jimi Hendrixistä ja on alettu tajuta, että rockmusiikki on tullut jäädäkseen. Suomalaiset eivät enää ole pelkkää humppakansaa, vaan on jazz-porukkaa, blues-diggareita, reggae-porukkaa, poppiryhmää, räppäreitä ja hevareita.”

Hevareista puheen ollen, mistä Kummelin Speedy ja Saku -sketsi sai alkunsa?

”1980–90-lukujen taitteessa hevijätkiä näkyi paljon kaduilla. Ne olivat sellaisia Aku Ankka -jätkiä, joille sattui kaikenlaista, mutta ne pysyivät aina yhtä ehjinä ja menivät vaikka läpi harmaan kiven. Kaikissa meissä musiikintekijöissä on jotain naurettavaa – varsinkin silloin, kun tehdään tosissaan. Biisit, mitä teimme Kahilaisen kanssa Speedylle & Sakulle, olivat hardrock-kamaa, tosin sieltä löytyy myös speed metalia lähentelevä Tuomiopäivä. Biisiä tehdessä yritettiin miettiä, mistä hevijätkät oikein puhuvat. Mietittiin, että sen pitää olla jotain synkkää, valtavaa ja pyramideihin verrattavaa. Ja sitten vesitettiin se Keinosen nimipäivällä.”

Soolodebyyttisi oli nimeltään Mature and Cool (1992). Oletko mielestäsi kypsä ja viileä?

”Se oli vitsi ja tarkoitti ennen kaikkea sitä, ettei minusta koskaan tule kypsää ja aikuista. AOR-musiikkia – jota levy ehkä edustaa – pidetään aikuisrockina, mutta kyllä siitäkin omat lapsellisuutensa löytyvät. Kenties AOR:ia kuuntelevat ihmiset vain kuvittelevat olevansa aikuisia.”

Svart Records julkaisi syksyllä vinyyliuusintapainoksen Tabula Rasan debyyttilevystä (1975). Mitä muistat lp:n tekemisestä?

”Hommahan lähti siitä, että meillä oli Tavastialla näyttökeikka, jonne levy-yhtiöiden pomot tulivat tsekkaamaan meitä. Mentiin sitten Love Recordsille, kun kaikki muutkin olivat siellä. Noihin aikoihin Loven bändit tekivät levyjä Marcus Music -studiolla Ruotsissa, jonne mekin mentiin. Se oli hieno vanha elokuvateatteri, jossa on äänitetty muun muassa (Hurriganesin) Roadrunner ja (Wigwamin) Nuclear Nightclub. Oltiin tutustuttu aiemmin Wigwamin jätkiin, joten Måns Groundstroem tuli tuottajaksi ja Jim Pembroke soittamaan pianoa. Toki levyn olisi voinut tehdä paremminkin, mutta ei niistä mokista enää jaksa piitata. Se on ajankuva-albumi suomalaisen progen kulta-ajalta.”

1970-luvulla osa kriitikoista piti Mikko Alatalon tekstejä levyllä liian kantaaottavina. Allekirjoitatko?

”Näin jälkikäteen meidän musasta ja Mikon teksteistä on paljastunut pieni ristiriita. Mikko oli toimittajakoulussa ja valveutuneempi kuin me metsäläiset, jotka haluttiin vain tehdä kaunista ja runollista musaa. Tapio Keskitalon runot – joita käytimme parissa tekstissä – olivat hippi- ja taivaanrannanmaalarikuvastoineen lähempänä meidän maailmaamme. Myös Juicen sanoittama Rakastatko vielä kun on ilta oli ihan meidän näköisemme biisi.”

Sittemmin sinusta tuli koomikko ja Mikko Alatalosta kansanedustaja, eli valitsitte saman urapolun.

”Hehheh. Koomikkohan on niin sanottu narri, eli meidän ei ole viisasta ottaa vahvaa poliittista kantaa mihinkään. Mikosta voin kuitenkin sanoa, että hän on tehnyt eduskunnassa uraauurtavaa työtä tekijänoikeuksien puolesta.”

Tabula Rasa oli 1970-luvun alussa keikalla Pitkäniemen mielisairaalassa Tampereella. Kerro lisää.

”Muistan, kuinka eräs potilaista lähti tulemaan kohti lavaa ja kysyi, voisiko hän laulaa. Kun kysyin, mitä hän haluaisi laulaa, mies vastasi ’kalalaulun’. Kun kysyin, miten se menee, hän sanoi, että voisimme soittaa mitä vaan. Alettiin sitten jammailla, jonka päälle mies teki mikrofoniin ’blub blub blub’ -ääniä ja heilutteli käsiään. Jossain vaiheessa hoitajat hakivat hänet pois.”

Olet soittanut bluesia Q.Stonessa ja SF-Bluesissa. Mikä bluesissa kiinnostaa?

”Blues on yksinkertaista musiikkia, jota on vaikea soittaa. Pitää unohtaa turhat tekniset hienoudet, pistää silmät kiinni ja antaa fiiliksen viedä. Proge oli välivaihe elämässäni, kun taas blues on musiikkia, josta aloitin.”

Kummeli V on kriitikoiden teilaama mutta yleisön rakastama elokuva. Mistä luulet kahtiajaon johtuvan?

”Kun on tehnyt komediaa kauan ja on tällainen Kummeli-ukko, on aikamoisen suurennuslasin alla. Kriitikoiden juttuun ei oikein kuulu kehua meitä. Yhdessä arviossa kriitikko lyttäsi meidän uusimman leffamme ja sanoi Jackpotin olleen parempi. Miten se on muka tässä välissä muuttunut hyväksi, kun se haukuttiin pystyyn ilmestyessään? On jännää, kuinka musalehdissä on eri arvostelijat eri musiikkigenreille, mutta elokuvakriitikot arvostelevat kaikkea synkimmästä draamasta pöhköilyyn. Kummelilla ei kuitenkaan ole kilpailijaa tässä genressä. Me tehdään raskaan käden sekoilua ja otetaan tietoisia tietoisia riskejä provosoimalla ja ärsyttämällä.”

Kummelia on näytetty tv:ssä ja elokuvateattereissa vuodesta 1991 lähtien. Vieläkö omat vitsit naurattavat?

”Rutinoitumista ei ainakaan ole havaittavissa, koska teemme leffoja harvakseltaan. Yleensä meillä on paljon ideoita, joista sitten yhteistuumin karsimme. Ja kun tehdään leffaa, pitää yrittää ajatella tarinallisesti, ettei elokuva olisi vain sketsikavalkadi. Kummeli V:n piti alunperin olla pitkä tarina Panomiehestä, mutta sitten päätimme tehdä neljä tarinaa yhden leffan sisälle.”

Täytät huhtikuussa 60 vuotta. Aiotko juhlistaa sitä jotenkin?

”Voi olla, että tarjoan lähipiirilleni kakkukahvit, mutta ei tässä mitään juhlakiertueita olla tekemässä. Fyysisesti saatan vanheta, mutta henkisesti olen yhä 17-vuotiaan tasolla. Luultavasti jatkan samaan tapaan kuin ennenkin, koska tämä on kutsumustyöni. Kuten Petelius sanoi 60-vuotishaastattelussaan, aika opettaa ymmärtämään ihmiselämän rajallisuuden. Ei kannata jaaritella vaan tehdä.”

Haastattelu on julkaistu Rumbassa 3/14.