Ennakkotunnelmat Mark Laneganin jututtamisesta ovat aika kuumottavat. Mies kun on aina vaikuttanut jotenkin synkältä ja pelottavalta hahmolta.
Queens of the Stone Agen Josh Homme on kuvaillut Laneganin olevan ”ilkein tapaamansa mukava heppu”. Sen kerran, kun olen itse Laneganin elävänä nähnyt – 2000-luvun alussa Queens of the Stone Agen solistina -, hänen lavapreesensinsä muistutti lähinnä mustaa aukkoa. Mies esiintyi liikkumatta ja lippis niin syvällä päässä, ettei naamaa näkynyt. Taivaallisesta äänestä ei silti voinut erehtyä.
Mutta mitä siltä uskaltaa tai kannattaa kysyä?
Laulaa Lanegan osaa, hänen tumma äänensä on kerrassaan verraton. Siitä nyt ei jutun juurta oikein kirpoa. Sinänsä mainiot soololevytykset ja männävuosien moninaiset kollaboraatiot tietysti ovat pintaraapaisun arvoinen juttu. Grungebändi Screaming Treesin kuvioista tuskin kauheasti juttua irtoaa, sen verran kylmäkiskoisesti mies on vanhaan bändiinsä tuntunut suhtautuvan.
Vaan uskaltaisiko kysyä, millaisena mies oman imagonsa näkee. Onko hän niin jäyhä kuin julkinen kuva antaa ymmärtää? Onko jurous vain väärin ymmärrettyä ujoutta tai jännitystä, vai eikö mies oikeasti haluaisi kommunikoida ulkomaailman kanssa lainkaan? Tietysti myös grungekauden sekoilut ja skenen tarinat kiinnostavat, vaikka tokkopa moisesta kielenkannat löystyvät.
Alkuasetelma ei ole ihan paras, sillä illan keikka Saksassa jo kokenut kuljetusteknisiä vastoinkäymisiä. Juttutuokio on siirretty kolmea tuntia aiotusta myöhemmäksi.
Sovittuna aikana Lanegan oli luuriin vastanneen tyypin mukaan ”kadonnut jonnekin, kaiketi ostoksille”. Muutamien vastaajaan menneiden puhelujen jälkeen Lanegan murahtaa puhelimeen äärimmäisen masentavalla intonaatiolla varustetun tervehdyksen. Hän lupaa aikaa keskustelulle ”ehkä vartin”.
Sillä mennään. Rastitaanpa siis reilusti yli puolet kysymyksistä yli ja koetetaan luovia, vaikka aloitus kylmääkin jo kämmenet.
Kuva: Tomi Palsa
Viimeisen vuosikymmenen aikana Lanegan on ollut ahkera. Tuotantoa on tullut, tosin useamman vuoden mies tuntui tekevän soolouran sijasta lähinnä erilaisia yhteistyöprojekteja. Niiden moninaisuus on melkoista, vaikkakin Laneganin samettisen karhea baritoni leimaa jokaista.
”Diggaan tehdä musaa. Nautin siitä erityisesti ystävieni kanssa ja sellaisten artistien kanssa, joiden musiikkia arvostan. Jos tilaisuus tällaiseen ilmaantuu ja minulla on aikaa, yleensä suostun mukaan”, Lanegan sanoo.
Yhteistyökuviot eivät suinkaan ole aina ulkopuolelta tulleita ideoita.
”Jotkut ovat, jotkut eivät. Gutter Twins (Saturnalia, 2008) esimerkiksi oli ihan yhteinen juttu, josta olimme Gregin (Dulli) kanssa puhuneet kauan. Sama juttu Duke Garwoodin (Black Pudding, 2013) kanssa. Olemme kavereita. Soittamme musaa paljon kimpassa, joten se on sellainen yhteinen kuvio. Muihin juttuihin minua on pyydetty mukaan.”
Pyytäjiä on ollut moneen junaan, aina Earthista Mobyyn. Tunnetuin kimppakyyti on ollut Belle & Sebastian -solisti Isobel Campbellin kera. Campbellin kanssa Lanegan on tehnyt kolme levyä, ja menestyksekkäästä yhteistyöstä on lohjennut jopa Mercury-ehdokkuus.
2010-luvun taitteen tietämillä Laneganin uraa leimasi usean vuoden ajan nimenomaan yhteistyöprojektit muiden artistien kanssa. Oman uran kannalta näkyvyyttä tuli siinä sivussa mukavasti, mutta se ei ollut tietoista pohjatyötä soolokantaan siirtymiselle.
”Jossakin vaiheessa mitään ei vain ollut meneillään, enkä ollut tehnyt soololevyä vähään aikaan. Nyt niitä on tullut tehtyä muutama, mutta en voi sanoa, että jatkaisin samaa rataa seuraavat kymmenen vuotta. Näin se vain lähti menemään, ihan suunnittelematta.”
Mark Laneganin ura alkoi Screaming Treesissä vuonna 1984. Vaikka laulaja on taatusti lopen kyllästynyt jauhamaan muinaisesta bändistä, jonkinlainen lukkarinrakkaus sitä kohtaan selkeästi on olemassa.
Grungeaallon parhaimmistoon kuulunut ryhmä hajosi vuosituhannen vaihteessa. Lanegan itse kuratoi postuumin Ocean of Confusion -kokoelman vuonna 2005. Materiaali, jolla bändi vielä viime vuosituhannen loppuhetkillä yritti kiinnittää levylafkojen huomiota, julkaistiin Last Words -nimellä vuonna 2011.
”Siinä oli kahden demosession biisit. Jätkät halusivat miksata ne biisit ja sanoin, että antaa mennä. Tykkäsin miksauksista, ja annoin luvan julkaista levyn. En ollut hirveän kiinnostunut olemaan projektissa mukana, ja tiesin kaverien tekevän hyvää työtä. Totta puhuakseni Screaming Trees ei ole kovin korkealla prioriteeteissani. Se on menneisyyttä.”
Eli paluukeikoista tuskin on puhuttu, vaikka liki kaikki ykkösliigan grungebändithän ovat aktiivisia. Nirvanakin heitti tavallaan keikan Rock Hall of Fame -nimityksensä yhteydessä.
”En ole keskustellut aiheesta kenenkään kanssa. Monet kiertävät uutta kierrosta, mutta minua ei kiinnosta. Minulla on oma juttu meneillään, on ollut jo parikymmentä vuotta.”
Soolouralle Laneganin kaltainen vahvaääninen persoona on tietysti omiaan. Ilmeisen myrskyisän bändikuvion jälkeen otaksuttavasti kehittyy vahva halu olla oman laivansa kippari. Lanegan naurahtaa.
”Joo, totta kai. Sehän on sanomattakin selvää.”
Varsinaiseksi soolotyypiksi Lanegan ei silti itseään leimaa.
”Ihan sama, mitä levyn kannessa lukee, joka tapauksessa musaa tehdään muiden ihmisten kanssa. Eli bändissä. Vaikka julkaisen Mark Lanegan -levyjä, teen silti yhteistyötä toisten muusikoiden kanssa. Paitsi jos olisin kuten Prince ja soittaisin itse kaikkia instrumentteja”, Lanegan sanoo.
”Ei minulla ole mitään bänditouhua vastaan. Sitä minä teen aina, itse asiassa joka ilta kun ollaan kiertueella. Kyse on siitä, miten musiikin tekemisen prosessia lähestyy. Bändi, sooloartisti, se on pelkkää semantiikkaa, joka ei tarkoita mitään. Musa on musaa.”
Isobel Campbell ja Mark Lanegan. Kuva: Nelly Tatti
Kun Lanegan lähti soolouralle, Screaming Trees oli yhä voimissaan. Tai oikeastaan vasta tulossa. Tuolloin äänekkäästä rockbändistä tuleva mies julkaisi pari varsin rauhallista ja juurevaa levyä.
”Mitä ilmeisimmin olin tuolloin sellaisesta innostunut. Mikä tahansa levy, missä on minun nimeni, edustaa sellaista musaa, josta olen kiinnostunut. Sellaisen musiikin tekeminen tuntui tuolloin kiinnostavalta. Nyt kiinnostukseni kohdistuu erilaisten levyjen tekemiseen. Kaikissa levyissä on silti elementtejä, jotka viittaavat aiempiin. Mukana on hiljaisia hetkiä, meluisia hetkiä, on tilaa ja on tiheyttä. Kaikkea, mikä levyn yleensäkin muodostaa.”
Tuoreempi Lanegan-tuotanto on todellakin samaan tapaan juurevaa kuin vaikkapa vuoden 1989 The Winding Sheet. Toisaalta ulosanti on myös huomattavasti jalostuneempaa, vaikka samantyyppinen tyylikäs rujous on edelleen läsnä. Uudempien levyjen, kuten viimevuotisen Phantom Radion satunnaiset koneelliset otteet tuovat silti mukanaan hiukan yllättävän vivahteen. Moisen moderniuden syntyperä askarruttaa.
”Tjaa, vissiin 1970-luvun alun Kraftwerk-levyjen kopioiminen on modernia, hehheh. Tiedätkö, teen vain musiikkia, josta nautin. Pyrin tekemään sellaisia levyjä, joista voisin nauttia, jos minut pakotettaisiin aseella uhaten kuuntelemaan niitä. Tai jos olisin klubilla esittämässä niitä, mitä itse asiassa teen elääkseni. Simppeli homma: teen biisejä, joita on kiva esittää livenä. Ei siinä ole mitään mysiikkaa.”
Lanegan tuntui olevan ajastaan edellä julkaistessaan akustispainotteisia soololevyjä jo neljännesvuosisata sitten. Grungesolistien mies ja kitara –levyjä on tullut nivaska, mutta vasta nyt 2010-luvulla. Ajatusleikki siitä, millaisia levyjä Laneganin kanssa levyttäneet kulttihahmot Kurt Cobain tai Layne Staley olisivat nyt tehneet, ei saa miestä syttymään lainkaan.
”Kristallipalloni on ollut hajalla monta vuotta, joten en voi vastata. En pysty arvelemaan mitä edes elossa olevat ihmiset tekisivät, kuolleista vielä vähemmän. Kamoon, heppu.”
Vaikka miehen sekoiluja ei ole järin selkeästi kronikoitu, Laneganin hurjasta menneisyydestä on silti sellainen vainu, että Staleyn ja Cobainin seuraan liittyminen on ollut liki useampaankin otteeseen. Raitistunut Lanegan on ollut aiheesta herkkänä ja saa nytkin tarpeekseen utelusta taivaanporttien kolkuttelukokemuksista.
”Taidat luulla tietäväsi jotakin. Hei kaveri, tämä keskustelu ei etene mihinkään. Minulla on muuta puuhaa, ja show hoidettavana. En ole oikein nauttinut tästä keskustelusta. Pahoittelen sitä, osaksi se varmaan johtuu minusta. Yritän nauttia loppuillastani ja toivon että sinä nautit omastasi.”
Lanegan lyö luurin korvaan herrasmiehen elkein. Ymmärtäähän sen, kun ei menneiden kaivelu tai ajatusleikeillä pallottelu selvästikään kiinnosta. Eikä se sinällään relevanttia olekaan. Musiikki on tärkeintä, joten antaa yhden rockin hienoimmista laulajista keskittyä siihen. Hienoa, että mies ja ainutlaatuinen ääni ovat yhä seuranamme.
Kimmo K. Koskinen
Mark Lanegan 6. helmikuuta The Circus -klubilla Helsingissä. Liput 34,50 euroa.