Mervi Vuorela tenttasi entiseltä Peer Günt -rumpalilta ja nykyiseltä Dog Days Revolution- ja Los Bastardos Finlandeses-kannuttajalta kaikenlaisia asioita. Housuun kakkaaminen ja Timo Nikki -välirikko mainittu, ei tosin samassa yhteydessä.
Teksti: Mervi Vuorela, kuva: Dog Days Revolution
Valehtelisinko jos väittäisin, että sinulla on Suomen kovin peruskomppi?
”Soittooni on vaikuttanut eniten John Bonham, joka ei ollut mikään jazz-kikkailija vaan maailman ensimmäinen perusrumpali. Olen kuunnellut paljon myös Remua ja Cozy Powellia, joiden soitto oli omien kykyjen rajoissa. Toki diggasin 1970-luvulla myös Bill Brufordia ja muita progejätkiä, mutta ne olivat kaikki niin helvetin taitavia, että se masensi. Yhtä masentavaa on katsoa nykyisin YouTubea, kun siellä on jumalauta 7-vuotiaita jätkiä, jotka ovat taitavampia kuin meikäläinen! Herää tosin kysymys, osaavatko ne mitään muuta. Kun muut jätkät heittävät toisiaan pallolla päähän, nämä vaan rummuttavat himassa. Kyllä lapsuuskin pitää elää.”
Vielä 1980-luvulla Peer Güntissä taoit tuplabassareita. Mihin toinen bassorumpusi on kadonnut?
”Käytän nykyisin tuplapedaalia. En silti hakkaa nuijia yhtä paljon kuin 1980-luvulla, koska biiseistä on tullut erilaisia. Pitää aina mennä biisien ehdoilla. En pystyisi ikinä vetämään tuplabassareita sillä valonnopeudella, millä jotkut pikametallihörhöt niitä vetävät. Silloin ei varmaan pystyisi olemaan kännissä keikalla. Itse olen aina pelannut varman päälle ja ottanut muutaman ennen keikkaa.”
Vuonna 1987 taisit ottaa enemmänkin kuin muutaman, koska paskoit housuusi kesken Peer Güntin keikan.
”Joo. Oltiin Lapuan Latosaaressa ja paikalla oli 1100 ihmistä. En ollut syönyt enkä nukkunut vähään aikaan, mutta kaljaa ja viinaa olin juonut useamman päivän. Ennen keikkaa yritin kovettaa vatsaa minttu-Fernetillä, mutta vitut se mitään auttoi. Siinä iässä en vielä tiennyt, että apteekista löytyy sellainen ihmelääke kuin Imodium. Kesken keikan tajusin, että lahjetta pitkin valuu jotain. Ajattelin, että kai se on paskaa kun se perseestä tulee, mutta lähinnä se oli sellaista liejua. Haju oli ikävä, mutta ei siinä tilanteessa oikein mitään voinut, kun keikka oli kesken ja wc toisella puolella tanssisalia. Sinä iltana ei kylläkään soitettu encorea.”
Vuonna 2005 Peer Güntin laulaja Timo Nikki erotti sinut ja basisti Teijo ”Tsöötz” Kettulan yhtyeestä alkoholiongelmiin vedoten. Oletko puhunut Nikin kanssa välirikon jälkeen?
”Ei olla oltu missään väleissä. En jaksaisi vatvoa tätä enää, mutta viinanjuonti ei todellakaan ollut ainoa erottamissyy. Hyvä että meidän välit erkani, koska nyt olen päässyt itse eteenpäin. Ainoa negatiivinen puoli välirikossa oli, että Peer Güntilla oli helvetin vankka kannattajakunta. Me siis tienattiin aika hyvin sillä, että yleisö tuli katsomaan näitä.”
Miten Peer Günt -fanit ovat suhtautuneet Los Bastardos Finlandesesiin ja Dog Days Revolutioniin?
”Kun Bastardos aloitti, kelasin että bändi on heittämällä parempi kuin Günt ja lähtee samantien nousuun. Sama DDR:n kanssa. Mutta paskat, mitään ei tapahtunut! Oli valtava pettymys huomata, että Peer Güntin jälkeen kaikki piti aloittaa nollasta. Samalla ärsytti, etteivät ihmiset tajunneet, että tässä on kaksi helvetin hyvää bändiä, joissa on helvetin hyviä jätkiä, jotka eivät laske, montako kaljaa saa ottaa.”
Oletko sössinyt keikkoja humalan vuoksi?
”Kyllähän sitä kännissä on tullut oltua, mutta kertaakaan ei ole jäänyt rahat saamatta sen takia – ja olen soittanut varmaan 3000 keikkaa. Myönnettäköön, että yhdellä Bastardos-keikalla ja parilla DDR-keikalla olen ollut liian jurrissa. Silloin en tosin ollut ainoa. Keikkakin meni yllättävän hyvin, kun katsoin sen myöhemmin nauhalta. Ei siitä edes huomaa, että olen jurrissa!”
Vuonna 1993 Leningrad Cowboys esiintyi Senaatintorilla Puna-armeijan kuoron kanssa. Miltä tuntui esiintyä 60 000 ihmiselle?
”Se oli ehkä hienoin yksittäinen keikka. Väkeä oli niin paljon, että koko tori lainehti kusessa. Oltiin treenattu vain yhtenä viikonloppuna, mutta onneksi kaikki meni nappiin. Ihan niin hyvin ei mennyt Hollannissa, jossa soitettiin isolla festarilla. Kahdessa biisissämme oli taustanauha, jolloin meikäläisen monitoriin piti tulla se tavara ja klikki. Kun toinen biiseistä lähti, mistäköhän se saatanan klikki kuuluu? PA:sta! Kun kokeiltiin uudestaan, sama tilanne toistui. Yritin huutaa jätkille, että seuraava biisi, mutta ne vaan pyöri lavalla hämillään. Silloin tuntui siltä, kuin olisin ollut yleisön edessä munasillani puoli vuotta.”
Mitä muistat New Yorkin MTV Video Music Awardsista, jossa Cowboysit esiintyivät vuonna 1994 Aerosmithin, Rolling Stonesin ja Bruce Springsteenin seurassa?
”Tätä en olekaan aiemmin kertonut julkisesti. Se oli suora lähetys, eli kaikki saattoi mennä munilleen. Meillä oli mukana 30 ryssää, joiden laulu tuli nauhalta, ja Leningrad Cowboys esiintyi livenä. Studioäänittäjä kysyi jossain vaiheessa, että tajuanko mihin kuseen olen itseni ajanut, sillä koko paska oli meikäläisen luureissa. Sanoin sille, että ole hiljaa, hoidan tämän helvetin hyvin. Kun tehtiin läpiajo ennen show’ta, hiffasin että Sennheiserin kuulokkeeni nostaa hiuksia pari senttiä, eli luurien sangat on liian lyhyet. Olisi pitänyt hakea uudet luurit, mutta en viitsinyt. YouTubesta voi katsoa, kuinka rumpalin pää ei kolmen minuutin aikana käänny yhtään mihinkään, ettei kuulokkeet putoa päästä. Shown jälkeen studioäänittäjä kätteli, ojensi kalliin viskipullon ja sanoi good job, well done.”
Lue koko haastattelu Rumbasta 11/13.