Postinumero käteen tatuoituna – Särkyneet-yhtyeen perustajapari palasi kotikonnuilleen Alppilaan

Jari Lam

Helsinkiläisbändi Särkyneet syntyi Alppilan kaupunginosassa aikana, jolloin lähikaupan edustalla päivysti farkkusheriffi. Perustajapari Milla Härmä ja Jani Koskinen palasivat lempipussikaljapuistoonsa muistelemaan menneitä.

Teksti: Marko Ylitalo, kuvat: Jari Lam

Milla Härmän oikean käden ranteeseen on tatuoitu numero 51.

”On tullut nykyisenä punavuorelaisena mietittyä, miksi tällainenkin piti mennä ottamaan, mutta silloin oli menossa tosi merkityksellinen elämänvaihe”, kertoo Särkyneet-yhtyeen laulaja, jonka tatuointi viittaa Helsingin Alppilan kaupunginosan postinumeroon.

”Monet omat tatuoinnit on huomattavasti turhempia”, lohduttaa kitaristi Jani Koskinen.

Mainittu ajanjakso oli Härmälle tärkeä monestakin syystä. Muutettuaan Töölöstä Alppilaan 2000-luvun alkupuolella hän asui ensimmäistä kertaa yksin omassa asunnossaan – ilman kämppä- tai poikakaveria.

Siellä hän tutustui Koskiseen, nykyiseen puolisoonsa, jonka kanssa he perustivat yhteisen bändin. Särkyneiden vuonna 2010 ilmestyneen debyytti-ep:n kansikuva on otettu Härmän silloisen asuintalon pinkinväristä ulkoseinää vasten.

”Tuolla parvekkeella Milla on varmaan viettänyt tuhansia tunteja tupakkaa poltellen”, Koskinen sanoo ja osoittaa toista kerrosta. Roskalavalta poimittu jakkara on edelleen paikoillaan.

Nelikerroksinen rakennuksen sisäpihalle kuljetaan Kotkankadun puolelta, minkä varrella tuolloin sijaitsi sekä ”homojen kiska” että ”uskovaisten kiska”. Jälkimmäisessä ei myyty olutta, mutta tupakkaa sai.

Nykyään päihteitä kauppaa Siwan syrjäyttänyt Alepa. Sen kulmalla päivysti Alppilan sheriffi, joka pukeutui buutseihin ja yltä päältä farkkuun.

”Siitä tiesi kevään muuttumisen kesäksi, kun hän vaihtoi cowboy-hatun valkoiseen merimieslakkiin”, kertoo Härmä, jonka kirjoittamissa sanoituksissa törmää paikallisiin henkilöhahmoihin.

Koskinen puolestaan asui Itäisen Brahenkadun Shelliä vastapäätä pienessä yksiössä. Siellä he harjoittelivat Härmän salaa kirjoittamia kappaleita ja katselivat ikkunasta, miltä huoltoasema näyttää.

”Emme oikein tienneet, ketä voisi pyytää mukaan, kun musiikki ei ollut punkia”, muistelee Koskinen, joka on soittanut Manifesto Jukeboxissa ja I Walk the Linessa.

Eräänä yönä hänen vanha kaverinsa Jamppa Jakonen hukkasi baarireissullaan kotiavaimensa ja tuli hakemaan vara-avainta Koskisen luota.

”En löytänyt sitä mistään, joten dumppasin Jampan Millan luo.”

”Seuraavana päivänä pyysin sitä bändiin. Käytiin ostamassa mustikkakeittoa ja kaljaa, ja perustettiin Särkyneet”, Milla jatkaa.

Nykyisin basisti asuu Koskisen entisillä kotikulmilla, ja rumpali Maukka Maunulakin asuu Alppilan lähistöllä.

Härmä ja Koskinen sen sijaan muuttivat pois vähän ennen Särkyneiden debyyttialbumin (2011) julkaisua, koska eivät löytäneet Alppilasta yhteistä asuntoa. Näytöissä saattoi olla kymmenien ihmisten jono, joka ylsi kadulle asti.

”Alppilasta, kuten Kalliostakin, on tullut paljon enemmän hip. Silloin täällä oli sellainen pienen kyläyhteisön tuntu”, Härmä kertoo.

Muutoksista huolimatta esimerkiksi ravintola Mode on samalla paikalla Viipurinkadun ja Tivolitien risteyksessä kuin aina ennenkin, vaikkakaan se ei ole enää samanlainen. ”Trendikkäästä” kaljakuppilasta on tullut sporttinen juottola.

Sen vieressä nousee Linnanmäki. Bändi ei ole koskaan käynyt huvipuistossa yhdessä paitsi työn merkeissä: ensilevylle nauhoitettiin kolmosen ratikan lisäksi vuoristoradan ääniä.

Härmän ja Koskisen suosikkipaikka Alppilassa sijaitsee aivan Linnanmäen parkkipaikan naapurissa.

”Lenininpuisto on salattu helmi. Täällä ei yleensä ole ketään. Jos vieressä sijaitseva Alppipuisto on ryyppäys- ja nistipuisto, niin tämä on hyvin rauhallinen”, Härmä sanoo keskellä turistipostikorttia näyttävää maisemaidylliä.

Jälkikesän aurinkoisena keskiviikkoiltapäivänä puistossa seisoskelee ainoastaan yksi koiranulkoiluttaja. Paikalla ei näy edes rusinaksi kutsuttua pientä pullomummoa, joka huhujen mukaan asui miljoonakämpässä.

Punavuorelaistuneet renttupopparit ikävöivät Alppilasta varsinkin Meiran kahvitehtaan aamuista tuoksua.

”Lisäksi kaipaan Penan baaria. Hän on kaverini, joka työskenteli Porvoonkadun Baarissa. Siellä oli silloin niin höveli meininki, että monena iltana sai juoda kaljaa ihan ilmaiseksi. Sellaista kantapaikkaa ei enää ole”, Härmä sanoo.

Jos Alppila on muuttunut heidän muuttonsa jälkeen, Punavuori se vasta onkin.

”Kaikki muuttavat sieltä tännepäin. Iso-Robaa pitkin kun kävelee, niin pölypallot vain vierivät”, Koskinen toteaa.

Haastattelu on julkaistu Rumbassa 8/14.