Parempi rehti yksi yhtä vastaan -tappelu kuin isompi mellakka, arvelee Nyrkkitappelun laulaja Horo-Hepe. 8. maaliskuuta esikoislevynsä julkaiseva yhtye yhdistetään välillä Tehosekoittimeen, mutta bändi itse mielii olla raaempi, rajumpi ja väkivaltaisempi.
Teksti: Saku Schildt, kuva: Jani Ovaska
Kuinka saada rockyhtye lyömään läpi? Tätä kysymystä on pähkäillyt loputon jono kellaribändejä puolen vuosisadan ajan. Voit kuitenkin jättää aiheesta kirjoitetut kirjat ostamatta, sillä tässä tulee häikäisevän yksinkertainen vastaus: bändin on oltava hyvä, oikeassa paikassa ja oikeaan aikaan.
Siinä se, kaikki muu on sananhelinää. Jos yhtye on genressään kova ja soittaa musiikkia, jolle on juuri sillä hetkellä markkinarako, loppu hoituu kuin itsestään.
Kuten nyt on käymässä Nyrkkitappelulle. Tamperelaisbändin musiikkia on verrattu samasta kaupungista kotoisin olevaan Lemmenpyssyt-orkesteriin, mutta siinä missä tuo metallibuumin keskelle 2000-luvun alussa ilmaantunut orkesteri ei median valokeilassa paistatellut, vuonna 2010 perustetusta Nyrkkitappelusta puhutaan yhden ep:n ja seiskatuumaisen jälkeen niin lehdissä kuin radiossa.
”Olen nähnyt bändin kerran keikalla, ja pidin näkemästäni sekä varsinkin kuulemastani. Hitto, kun ne olivat jo lupautuneet mennä toiselle yhtiölle, olisin sainannut saman tien. Edelleen tyypit voivat soittaa, heti julkaistaan levy!”, Suomen Musiikki -levyfirman johtaja Kari Hynninen intoilee ja jatkaa: ”Nyrkkitappelun tyylistä bändiä ei ole aikoihin näkynyt. Bändillä on oikea asenne, soittotaito ja biisit. Niillä on mahdollisuus päästä Pää kii– ja Punk in Finland -jengin ghetosta pois, isomman porukan tietoisuuteen. Ne voivat päästä Tehosekoittimen asemaan, sellaiselle on olemassa paikka.”
Tehosekoitin-vertailu ei kuitenkaan ilahduta Nyrkkitappelun jäsenistöä, joka haluaisi tuottaa yleisölle mielleyhtymiä The Stoogesiin tai GG Alliniin. Yhtyeen alkuperäinen tarkoitus olikin soittaa ”väkivaltaista punkia”.
”Dead Boys, Johnny Thunders, GG Allin ja Ramones olivat ne nimet, joiden covereita aluksi soiteltiin treeniksellä. Siitä se homma lähti”, sanoo Horo-Hepenä tunnettu Nyrkkitappelun laulaja.
Liittyykö yhtyeen aggressiiviseen nimeen mitään kummempaa tarinaa?
”No, se on sellainen kuin punkkibändien nimet tapaavat olla. Suomessa on ollut Kaaosta ja Mellakkaa ja kaikkea, ja Nyrkkitappelussa on kiva klangi. Se ei ole mikään mellakka poliisia vastaan vaan rehti nyrkkitappelu, yksi yhtä vastaan.”
Sen verran Nyrkkitappelu on Tehosekoittimen kanssa tekemisissä, että Hepe nimeää Otto Grundströmin tuoreemman orkesterin God Given Assin bändinsä mieluisimmaksi keikkakaveriksi. Yhtye on mukana myös Nyrkkitappelun levynjulkaisukeikalla maaliskuussa.
”Niiden kanssa on tosi hyvä meininki. Bändien luonteet sopivat yhteen sekä asenteen puolesta että musiikillisesti. Viihdymme toistemme seurassa keikkojen jälkeenkin”, Hepe kertoo.
Nyrkkitappelun debyyttilevyn Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks julkaisee Blast of Silence -levymerkki Svart Recordsin myötävaikutuksella. Hepen mukaan levyn nimellä ei ole mitään tekemistä Hanoi Rocksin kanssa.
Helsinkiin on kehittynyt 2000-luvulla viriili punkyhteisö, jossa kaikki tuntevat kaikki ja kaveribändit puffaavat kaveribändejä eteenpäin. Skenen keskuksena toimii Kallion Lepakkomies-ravintola, ja piirien merkittävin menestystarina on toistaiseksi ollut Teemu Bergmanin Pää kii -orkesterin saama huomio.
Nyrkkitappelulla ei ole tuollaista yhteisöä takanaan. Tampereen punkpyhättönä toimii maineikas Vastavirta-klubi, mutta vaikka Nyrkkitappelu on klubilla viisi keikkaa soittanutkin, ei Hepe koe paikkaan liittyvän kummoista yhteenkuuluvuuden tunnetta.
”Ei Tampereella ole Lepakkomiehen kaltaisia piirejä, tai jos sellaisia on, en minä ainakaan ole niissä mukana. Minusta bänditouhu on täällä aika hajanaista. Ei tule mieleen montaa tamperelaista bändiä, joiden keikoilla haluaisin käydä”, Hepe sanoo.
Nyrkkitappelu on esiintynyt pariin otteeseen myös Lepakkomiehessä. Kun klubin ohjelmapälliköltä Ville Metsolalta kysyy, voisiko Nyrkkitappelun raivokkaaksi kehuttua lavameininkiä verrata esimerkiksi Räjäyttäjät-orkesteriin, Metsola toteaa vertailun hataraksi.
”Nyrkkitappelulla on livenä kova meno päällä. Bändi kiikkuu jopa hieman överöinnin partaalla. Aina viihdyttävää katsottavaa”, Metsola aloittaa.
”En kuitenkaan vertailisi bändiä Räjäyttäjiin ainakaan musiikillisesti, kyseessä on aivan erirotuinen koira. Siinä missä Räjät on Get On ja Transmission, Nyrkkitappelu on I Got Erection ja London Dungeon. Räjäyttäjissä on selkeää intellektuaalisuutta biibabbaluulan mukana, mutta Nyrkkitappelun jätkät taitavat olla ihan oikeita tamperelaisia alfajuntteja. Ja mikäs siinä, hyvä meininki molemmilla pumpuilla.”
Hepen mukaan pääkaupungin yleisö on joka tapauksessa ottanut bändin riemumielin vastaan. Nyrkkitappelu-laulaja on asiasta suorastaan hämmästynyt.
”On ollut ihmeellistä soittaa Helsingissä, kun jengi hyppii ja laulaa mukana. Tavallisesti tamperelaista bändiä katsotaan siellä viiden metrin päästä, ja sitten taputetaan ja lähdetään kotiin. Nyrkkitappelun keikkojen tunnelma on tuntunut ihan luonnottomalta.”
Kaikilla Nyrkkitappelun keikoilla ei asetelma ole yhtä suotuisa. Bändin ikimuistoisinta keikkakokemusta kysyttäessä Hepe kertoo kummallisesta keikasta Petäjäveden Lomaässä-mökkikylässa.
”Ajettiin ensin 350 kilometria ihan perseeseen, sinne ei mennyt edes kunnon tietä. Ajattelimme kuitenkin, että paikalla on varmaan yleisöä, kun keikasta maksettiin tavallista paremmin. Kun keikka alkoi, sinne jäi tasan miksaajan tyttöystävä säälistä katsomaan”, Hepe kertoo.
”Mutta silti, kun katsoin keikan aikana yleisön alueelta lavalle, siellä oli kitaristit soitin pystyssä vetämässä täysillä. Minä olin että vittu, kenelle te pidätte niitä kitaroita pystyssä, kun täällä ei ole ketään. Tuollainen asenne on minusta siistiä. Oli pakko vetää itsekin kova keikka.”
Juttu on julkaistu Rumbassa 2/13.