Kolumni: Sano ei kulttuurille!

”Taidehan ei tule baariin koskaan yksin, vaan se ottaa kaverinsa mukaan. Se hyökkää kantapeikkojen palleille, sysää tuopit pöydiltä MacBookeillaan ja hyssyttelee olemaan vaiti, kun heleä-ääninen indefolk-keijukainen kipittää pianisteineen hämärälle pop up -estradille pihisemään lauluaan siitä, miten kauhean paljon hän kaipaa Berliiniin”, kirjoittaa Jami Järvinen kolumnissaan.

Teksti: Jami Järvinen, kuva: Mikko Paananen / Wikipedia

Suomi koostuu omakotitaloista, jotka sijaitsevat keskellä esi-isiemme kovalla työllä raivaamia peltoja. Näiden omakotitalojen välillä on neljästä kuuteen kaistaa leveitä, vähintään viisitoista kilometriä pitkiä moottoriteitä.


Toisinaan moottoritieliittymän juurella on rykelmä kerrostaloja, joissa asuu maahanmuuttajia tai muuten vain epäilyttävää väkeä. Horisontissa rakentamattomien tonttimaiden takaisessa pimeydessä hohtavat jättimäisen liikennemyymälän ja kahden kauppaketjun suuryksiköiden toteemipaalut sekä kyltti, jossa kerrotaan, että seuraavaan prikulleen samanlaiseen taajamaan on matkaa 130 kilometriä. Välissä on talousmetsää.

Yhden tällaisen asutustilkkutäkin nimi on Helsinki. Ja sillä on ongelma.

Itämeren valkea tytär on kuudensadantuhannen asukkaan himmeli, jonka postikorttien ja vanhojen kotimaisten elokuvien kuvaamassa jugend-porttikongistossa asuu piskuinen vähemmistö, tuskin viidennes kaupunkilaisista. Leijonanosa väestöstä on siroteltu lähiöihin. Käytännössä Helsinki ei ole muuta kuin iso Vantaa.

Se ahdistaa Punavuoressa kahvittelevaa, Kampissa työskentelevää ja Kalliossa reggaen tahtiin jopoilevaa cityuskovaista aivan saatanasti. Hän ei ole muuttanut Keuruulta stadiin vain kuunnellakseen teinien räkimistä Alepan pihassa. Puhumattakaan siitä, että hänen on siedettävä ikkunansa alla lähiöbaarin ovelle verkkarit valuen tupakalle tunkevia pitkäaikaistyöttömiä.

Hän on opetellut ulkoa raitiovaunujen reitit ja kaupunginosien slanginimet ainoastaan huomatakseen, että Helsingin ainoa nähtävyys ovat hän ja toiset samanlaiset, jotka eivät näe kaupunkia taloilta.

Mieleen alkaa putkahdella muistikuvia opinnoista Berliinissä, Primavera-reissusta Barcelonassa, mielenosoituksesta Kööpenhaminassa. Ei siellä ollut rumia juoppoja. Hipit soittivat kitaraa puistossa, sangriakannuja kannettiin eteen pyytämättä. Itse asiassa jokainen kadunkulma suorastaan sykki puoli-ilmaisia baareja, kasvisravintoloita ja mielettömän erityislaatuisia urheilujalkinekauppoja.

Miksi täällä Suomessa on niin mälsää? Kirkko ja Neuvostoliitto varjostavat nuoren elämää. Opinnot valtiotieteellisessä tiedekunnassa alkavat maistua pitkospuulta. Ruoho on vihreämpää tai ainakin palaa paremmin Amsterdamissa. Pitäisi tehdä jotakin.

Pitäisi perustaa kulttuuritapahtuma.

Ei sellaista kuin kotopuolessa – ei puskafarssia, metrilakua ja grillimakkaroita. Ei iskelmäkilpailufinalistia, torvisoittokuntaa ja veteraanikuoroa, vaan kanonisoituja urbaanin taiteen mestariteoksia: runonlausuntaa, improteatteria, vasemmistoräppiä, beatboxausta, jazzia ja jokaista kantakaupungin korttelia edustavia retroreggaeyhtyeitä.
Eikä tapahtumaa järjestetä missään työväentalossa tai seurakuntakeskuksessa vaan ihmisten parissa, kaduilla ja kortteleissa. Uutta Berliiniähän tässä rakennetaan.

Sponsorit ja kaupunki maksavat viulut auliisti, puuhahenkilöt puuhaavat ja kuluttajalta ei kysytä. Ranneke viisikymppiä. Tervetuloa hikoilemaan Nokia Factoryyn! Reino & The Rhinos esiintyy tunnin päästä.

Se ei ole pelkästään helsinkiläisten typeryyttä, mutta pääkaupungissa se on väkevimmillään. Piru yksin tietää, mistä suomalaiset ovat saaneet ajatuksen, että kun mitä hyvänsä sietämätöntä kulttuuritempausta kyllin sitkeästi vuosi toisensa jälkeen järjestetään, kyllä asukkaat lopulta muuttuvat keskieurooppalaisiksi.

Ajatuksessa on vakavia virheitä. Yksi on tässä. Kaupunkikulttuuri on – paradoksaalisesti – kuin maaseutu: sitä ei voi tuoda.

Orgaanisesti kehittyneet perinteet edustavat väärää estetiikkaa. Pussikalja, karaoke, bändivisailu, levyautomaatin Popeda-kokoelma ja paikallisradion iskelmävirta eivät sovi kaupunkiromantikon päänsisäiseen havainnekuvaan lehmusten alla ikuisessa kesäillassa flaneeraavista kosmopoliiteista.

Siksi syntyy sellaisia älynvälähdyksiä kuin Art Goes Kapakka tai tuoreempana esimerkkinä Kallio Block Party: kansa ei tajua, ja jos kansa ei ota muuttuakseen, kansa on vaihdettava. Möykkäävä juoppo heitetään baarista ulos, tilalle tuodaan vääntelehtivä performanssitaiteilija ääni-installaatioineen. Yleisölle ero entiseen näkyy siinä, että juopolla ei ollut käytössään vahvistinta.

Yhtäkkiä tutun baarin pöydät ovat täynnä vieraita. Kulttuurikaavuissaan kahahtelevia rouvia, vihreää teetään litkiviä ilmaisutaitolukiolaisia, hillittyjä hyväntarkoittajia. Taidehan ei tule baariin koskaan yksin, vaan se ottaa kaverinsa mukaan. Se hyökkää kantapeikkojen palleille, sysää tuopit pöydiltä MacBookeillaan ja hyssyttelee olemaan vaiti, kun heleä-ääninen indefolk-keijukainen kipittää pianisteineen hämärälle pop up -estradille pihisemään lauluaan siitä, miten kauhean paljon hän kaipaa Berliiniin.

Siksi on joskus lohdullista istahtaa baariin, joka on liian syrjässä houkutellakseen tai kyllin itsepintainen vastustaakseen taiteen pakkosyöttöä. Saa tyhjentää tuoppinsa siinä äänimaisemassa, jonka asiakkaat itse luovat. Panna vaikka Popedaa soimaan. Ei se tee Helsingistä junttilaa, vaan ihmiset, jotka sitä häpeävät.

Onneksi on syksy ja kulttuuri painuu talviunille.

Artikkeli on julkaistu Rumbassa 9/12.