Kun brittilaulajatar hurahtaa Kallioon: Rebecca Clamp löysi toisen kotinsa Helsingistä

Isosta-Britanniasta Suomeen muuttanut lauluntekijä Rebecca Clamp on tunnettu ihastuksestaan Helsingin Kallioon. Miltä perussuomalaisten ja kiristyneiden asenteiden leimaama Suomi näyttää brittilaulajattaren silmissä?

Teksti: Saku Schildt, kuva: Matti Keltanen

Voisitko esitellä itsesi lyhyesti? Kuka olet, mitä teet, mistä tulet ja mitä olet tehnyt musiikin saralla?

No, ihmiset ovat joskus pysäyttäneet minut kadulla päivitelläkseen, miten paljon näytän Maija Poppaselta. Meissä onkin paljon samaa, eikä vain ulkoisesti. Kuvittele Maija Poppanen, joka rankan työpäivän jälkeen istuu pianon eteen ja laulaa itsekseen siitä, mikä on hänelle oikeasti merkityksellistä. Sellainen minä olen.

Tulen pienestä kylästä Cambridgen läheltä ja olen elänyt Suomessa noin seitsemän vuotta. Olen julkaissut kaksi levyä brittiläisen Folkwit Recordsin myötävaikutuksella: Nocturnal Leap ilmestyi kuusi vuotta sitten ja Key to the City aiemmin tänä vuonna. Vuosien mittaan musiikkini on vienyt minua vaikka minne Englannissa ja Suomessa, sekä sellaisiinkin paikkoihin kuin Pietari ja Michiganin Kalamazoo Yhdysvalloissa.

Olet tunnettu rakkaudestasi Helsingin Kallioon. Miksi tämä kaupunginosa on sinulle niin tärkeä?

Samana päivänä kun muutin Kallioon kuusi vuotta sitten, näin keittiöni ikkunasta, kuinka joku tyyppi kadulla piti olutpulloa kuin mikrofonia ja lauloi serenadia ohikulkijoille. Ajattelin: ”mikä ihmeen paikka tämä oikein on?” Minulla ei ollut aivan tällaista kuvaa Suomesta ennen Kallioon muuttamistani. Vietin ensimmäisen vuoteni Suomessa kivassa puutalossa metsän keskellä Helsingin ulkopuolella, ja maisemanvaihdos oli aika radikaali.

Luin tuolloin Geroge Orwellin Puilla paljailla Pariisissa ja Lontoossa -kirjaa, ja Kallio muistutti pikkupubeineen, ötököiden kansoittamine keittiönkaappeineen ja paperinohuine seinineen Orwellin Pariisin-kuvausta 1930-luvulta. Paitsi ettei se tietenkään ollut sama asia: paikka tuoksui ja maistui erilaiselta, Kalliolta. Mahtavan kirjastonsa, paikallisten kansoittamine puistojensa ja mahdollisimman epäsointuvien kukka-asetelmiensa ansiosta se on todella kaunis paikka.

Kallio on anteeksiantavainen ympäristö. Se on paikka, jossa täysin tuntematon aikuinen naisihminen saattaa heittää sinua lumipallolla kun kuljet katua pitkin, tai jossa voi könytä sängystä ja mennä syömään parin euron hintaista puuroa ravintola Harlekiiniin mauttomissa vaatteissa, eikä kukaan räpäytä silmäänsäkään. Miten sellaista voi olla rakastamatta?

Onko Kallio muuttunut vuosien saatossa? Paikka on ollut eräänlainen elämäntapataiteilijoiden turvasatama, mutta aiemmin keväällä esimerkiksi kerrottiin, miten paikalliset asukkaat halusivat häätää leipäjonot muualle, koska ”ne pienentävät heidän asuntojensa arvoa”.

Kallio on muuttunut parin vuoden aikana, hyvässä ja pahassa. Muistan olleeni aluksi järkyttynyt paikan monista pornokaupoista – niiden tapa esittää naisia on minusta hyvin kuohuttava – mutta nyt niitä on onneksi kadonnut katukuvasta. Leipäjonot ovat puolestani ok, joskin olen huomannut niiden kasvaneen. Minusta asukkaiden asuntojen arvoa pienentää ennemmin se, että asukkaat ovat huolestuneempia asuntojensa arvosta kuin leivän jakamisesta sitä tarvitseville. Kaikesta huolimatta Kallio on minusta edelleen suvaitsevainen, luovuutta edistävä paikka.

Suomessa on tapahtunut tänä vuonna paljon muutoksia Kalliota yleisemmälläkin tasolla. Esimerkiksi Perussuomalaiset sai suuren vaalivoiton ja asenteet muuta maailmaa kohtaan ovat kiristyneet. Miltä tällainen kehitys näyttää ulkomaalaisen silmissä?

Minun ja lähipiirini ensimmäinen reaktio vaalitulokseen taisi olla jotain tyyliin ”kuka ihme heitä oikein äänesti?” Emme olleet ottaneet heitä vakavasti, joten saatoimme olla asiassa hieman omahyväisiä. Vaalit saivat minut haluamaan Suomen kansalaisuutta, jotta voisin seuraavissa vaaleissa äänestää itsekin maassa, jota rakastan ja pidän kotinani.

Onkohan se epävarma taloustilanne, joka tuo ihmisten huonoimmat puolet esiin? Ehkä tällainen kehitys viittaa myös homogeenisen kulttuurin rapistumiseen, mikä on kokonaisuutena hyvä asia. Ongelmia kuitenkin seuraa, jos ihmiset voivat elää omissa maailmoissaan ilman, että viettävät aikaa erilaisten, eri tavalla ajattelevien ja erilaisista lähtökohdista tulevien ihmisten kanssa.

Yksi asia, mikä huolestuttaa minua suuresti, on kerjäläisten saama kohtelu. On todella vaarallista, jos alamme nähdä kokonaiset ihmisryhmät vähemmän inhimillisinä kuin toiset, emmekä hahmota, että heillä on samat tarpeet, haaveet ja oikeudet kuin muillakin. Kun näen vanhan naisen kerjäämässä kadulla, ajattelen isoäitiäni ja sitä, miltä tuntuisi, jos näkisin hänet samassa tilanteessa.

Kerjääminen on valtava ongelma, johon minulla ei ole vastausta. Se on kuitenkin varmaa, ettei mikään ole tämän vanhan kerjäläisnaisen syytä. Hän on uhri, joka tarvitsee inhimillisyytemme parhaita puolia eikä sitä pelkoa ja vihaa, joka on yleistymässä. On ymmärrettävää, että koemme tilanteessa turhautumista ja hämmennystä. Haluamme tietää, pitäisikö naiselle antaa rahaa vai ei. Tuohon on erilaisia vastauksia, mutta se on selvää, että voimme ainakin kohdella naista arvokkaasti ja kunnioituksella. Nämä eivät rikastuta yhtäkään järjestäytynyttä rikollisryhmää.

Omasta puolestani olen ollut hyvin liikuttunut siitä, miten lämpimästi minut on otettu Suomessa vastaan. Toisaalta olen taustaltani nimenomaan sellainen ”hyvä” maahanmuuttaja.

Suomessa on paljon lahjakkaita naisartisteja, minkälainen lisä sinä olet tähän ryhmään? Entä kuinka vertaisit brittiläisiä ja suomalaisia laulajattaria keskenään?

Hauskaa kyllä, en ole koskaan ajatellut itseäni nimenomaan nais-lauluntekijänä, vaan yksinkertaisesti pelkkänä lauluntekijänä. Mutta onhan tuossa pointtia. Suomessa on paljon hyviä naispuolisia lauluntekijöitä. Yksi suosikeistani on Franka Oroza, joka myös vierailee omalla levylläni. Hänen musiikkinsa ällistyttää minua, se on uskomattoman kaunista.

En osaa vertailla brittiläistä ja suomalaista musiikkia kovinkaan hyvin. Jos musiikki nappaa sinut mystisellä voimallaan hampaisiinsa ja avaa sinulle elämän aivan uudessa valossa, se on hyvää musiikkia, oli se sitten mistä maasta tahansa.

Mitä aiot tehdä tulevaisuudessa? Oletko suunnitellut jo uutta levyä, soitatko paljon keikkoja?

Kirjoitan ajoittain uusia lauluja, mutta enimmäkseen keikkailen ja promotoin Key to the Cityä. Esiinnyn loppukesästä paljon Helsingissä: 20. elokuuta soitan Esplanadilla ja 8. syyskuuta Korjaamolla. Heinäkuussa esiinnyn Turun Kirjakahvilassa 22.7.

Tämän lisäksi olen tehnyt yhteistyötä New Yorkista kotoisin olevan ystäväni Matti Keltasen kanssa. Matti tekee konemusiikkia, ja yhteiset kappaleemme ovat aika synkeitä, kokeellisia ja biitteihin pohjautuvia – hyvin erilaisia kuin pianovetoinen soolotuotantoni. Pari Matin kanssa tehtyä biisiä löytyy Key to the Cityn limited editionin latausversiosta, mutta julkaisemme lisääkin musiikkia myöhemmin tänä vuonna. On hyvin vapauttavaa musisoida täysin erilaisista lähtökohdista tulevan muusikon kanssa, mielenkiintoista nähdä mitä muut tekemisistämme pitävät!

rebeccaclamp.bandcamp.com