Lady Gagan show tarjosi seksiä, fasismia, raakaa lihaa, aseita, yksisarvisia ja jokusen pop-hitin

29.08.2012

Päätoimittaja Teemu Fiilin kävi katsomassa, millainen on maapallon suurimman pop-tähden lavashow. Se oli yhtä posketon kuin pitikin.

Teksti: Teemu Fiilin, kuva: Saku Schildt

Lady Gaga
Hartwall-areena, Helsinki
27.8.2012

Myönnettäköön, minun ja Lady Gagan yhteinen taival ei ole ollut aina ruusuilla tanssimista. Varsinkin alussa meillä oli erimielisyytemme.

The Fame -debyyttilevyn singlejen pohjalta ehdin lokeroida nuoren Stefani Germanottan hauskojen ja harmittomien tanssipop-tulokkaiden kasvavaan laariin. Kaikki oli cool. Kuitenkin jo melko varhaisessa vaiheessa hänen kanssaan tekemäni puhelinhaastattelu toi pahasti takapakkia suhteeseemme. Alkuvuodesta 2009 Gagalla ei toki varmasti ollut paljoa haastattelukokemusta, mutta juttelutuokiomme oli siinä määrin vaivaannuttava, että se sai minut hetkellisesti unohtamaan kaiken, mistä olin hänessä alun perin pitänyt.


Laiska ja tylsämielinen, noin viisi sanaa minuutissa suustaan suoltava Stefani kuulosti tuolloin ikävästi tyhjäpäältä, jonka mielestä artistihaastattelun sisällöksi riitti se, että tiputtelee menestyneiden taiteilijoiden, elokuvaohjaajien, muusikoiden ja muotisuunnittelijoiden nimiä ja muistaa kehua, kuinka hurjan nuoruuden on elänyt Manhattanin sisäoppilaitoksissa. Kuinka fabulous.

Päädyin saamaan kuvan, että Gagan tähti oli nousussa lähinnä onnenkantamoisen ja r’n’b-tähti Akonin myötä. Viimeksi mainitun panosta Gaga oli toki valmis vähättelemään jo tuossa vaiheessa uraansa.

Tähän tyttöön en olisi rahojani laittanut. ”Yhden hitin ihme”, olin lausumassa jo Pokerfacen jälkeen, koska edeltäjänsä Just Dance ei ollut tarpeeksi iso hitti ollakseen se kenenkään ainoa hitti.

Voi pojat, kuinka väärässä olinkaan.

Samaan silti aikaan ihmettelin, kuinka niin moni kollegani oli varauksettoman innoissaan julistamassa Lady Gagaa suunnilleen Leonardo da Vincin kaltaiseksi renessanssineroksi. Kamoon. Mimmi tekee tanssipoppia ja pukeutuu hassusti, ennennäkemätöntäkö? Eikö kukaan ole koskaan kuullut Madonnasta, Nina Hagenista tai Cyndi Lauperista? Gwen Stefanista tai Grace Jonesista?

Toki Lady Gaga veti kaiken kollegoitaan kovemmin överiksi, mitä minunkin oli pakko arvostaa – mutta ensimmäinen hän ei suinkaan ollut, missään asiassa. Kaikki Lady Gagassa oli friikkiä, yliammuttua ja älyvapaata, mutta myös enimmäkseen edeltäviltä menneisyydestä lainattua.

Samaan aikaan toki ihastuin Lady Gagan hitteihin – niin Famen (2008) viattomampiin kuin The Fame Monsterin (2009) astetta mahtipontisempiin ja lopulta Born This Wayn turboahdettuihin tuuttauksiin. Nuo hitit ovat milloin nostattavia stadionhymnejä, milloin juustoisia mutta kiistämättömän tarttuvia elektropop-ralleja. Vuoroin käytiin Madonnan, Army of Loversin, Jim Steinmanin, Desmond Childin ja Freddie Mercuryn biisilaatikolla varkaissa. Hitit olivat paikoin geneerisiä, mutta aina vähintäänkin muodollisesti päteviä.

Moinen menneen ajan valtavirtapopin syleily tuntui ehkä vanhanaikaiselta 2010-luvun zeitgeistissa – olkoonkin että Lady Gagan levyjen tuotanto oli dubstep-pudotusten puutteesta huolimatta puhtaasti tätä päivää. Silti Lady Gagan sekoboltsi-imago ja viikottain vaihtuva look oli niin postmodernia ja tuoretta, etteivät esimerkiksi 2000-luvulla väsähtänyt Madonna tai turhankin kovia kokenut Britney Spears pystyneet koskemaan häneen. Suurempi uhka Gagalle oli ehkä Rihanna, mutta siinä missä hänen yliseksuaalinen imagonsa toistaa vain vähäpukeisten r’n’b-tähtien kunniakkaita perinteitä, Gagan sekopäisyys liippaa lähempää Marilyn Mansonia.

Lady Gagan albumeista on turha puhua, niin vahvasti singleartisti hän on. Tai voisihan niistä ehkä puhuakin, jos yhdenkään jaksaisi kuunnella loppuun asti. Born This Wayn 17 biisin annoksella paisuttelua, paatosta ja pakahdusta on suunnilleen sama vaikutus ihmiseen kuin 25 tikkukaramellista koostuvalla päivällisellä. Nyanssit, mielikuvitus ja monivivahteisuus eivät ole asioita, joilla pelataan Lady Gagan levyillä. Itse asiassa jos laulajan albumeihin olisi satsattu edes murto-osa sitä luovuutta kuin hänen asukokonaisuuksiinsa, olisi käsissä todellinen voittaja.

Mutta keikallahan sillä ei ole väliä, koska sinne mennään katsomaan show’ta ja kuulemaan hittikappaleet. Näin annoin itseni ymmärtää ennen Gagan kaikkiaan kolmatta Helsingin esiintymistä.

Voi pojat, kuinka oikeassa olinkaan.

Jos lähtökohtani lähteä lämmittämään suhdettamme Gagan kanssa uudelleen olivat vähintäänkin ristiriitaiset, oli jälleentapaamisemme niin kiihkeä, että turha kriittisyys karsiutui silmänräpäyksessä.

Oli nopea huomata, että Lady Gagan show ainakin tällä The Born This Way Ball -kiertueella on ennen kaikkea show. Perinteisen konsertin kanssa sillä – varsinkaan sen alkuosalla – on aika vähän tekemistä. Ja tämä on siis ainoastaan hyvä asia. Täysin pokkana totean, että Gagan lavashow asettaa jokaisen muun viime vuosina näkemäni lavashow’n säälittävään valoon.

Lavasteet (kuten Gagan ja yhtyeensä temmellyskenttänä toiminut massiivinen kummituslinna, katosta roikkunut häkkiin suljettu Gagan pää sekä jättilantion ja -vaginan, lihamyllyjen, sängyn, moottoripyörän, nautojen ruhojen ja vaateräkkien kaltaiset vaihtuvat koristukset) ovat isoja, räiskyviä ja ennen kaikkea hyvin, hyvin kummallisia. Tätä krääsää sitten raijataan vähän väliä isoa, kaarevaa catwalkia pitkin, jonka keskellä on pitissä pari sataa innokkainta ”pikku monsteria” – millä nimellä Lady Gaga ripauksen alentuvasti fanejaan kutsuu.


Välillä minusta tuntuu kuin olisin jäänyt limboon jonnekin Scooby Doo -piirrossarjan taustakuvien, raivokkaiden kinkybileiden, Pink Floydin The Wallin käsikirjoituksen ja huonon 1980-luvun eroottisen tieteiselokuvan kuvausten välille. Seksiä, fasismia, raakaa lihaa, uskonnollisia symboleja, robotteja, aseita, anime-pukuja, yksisarvisia, peruukkeja, lateksia. Tällaista keksii vain Absurdistanin kuningatar tai pahasta ADHD-häiriöstä kärsivä raukkaparka. Baby I was born this way.

Kun reilun parituntisen setin alkuosa on hienoa, tarkasti treenatun ja ohjatun oloista, todellisuudesta vieraantunutta musikaalidraamaa, jossa ei inhimillisyydellä juuri juhlita, saa esitys yllättäen mielenkiintoisimman käänteensä kurvatessaan puolivälissä 180 astetta toiseen suuntaan. Heavy Metal Loverin ja Bad Kidsin myötä Gaga jättää Born This Way -albumin kannesta tutun lavastemoottoripyöränsä lepäämään ja asettuu sen päälle soittamaan pianolla ihka uuden Princess Die -kappaleen.

Yhtäkkiä Lady Gaga transformoituu tunteettomasta pop-robotista haavoittuvaksi ja inhimilliseksi taiteilijaksi. Jo Princess Die itsessään hakee vertailukohtansa Elton Johnin pianoballadeista, mutta kun siihen yhdistää Gagan esiintymisen aikana nuhjaantuneen habituksen, mielikuva 2010-luvun naispuolisesta Axl Rosesta on täydellinen. Bandanaa ja oranssia hiuslaitetta myöten – jonka sekaan on eksynyt pari koditonta pölyhuiskua.

Gaga avautuu nyt välispiikeissä suoraan pikku hirviöilleen, ei sillä tavalla kuin muiden biisien välissä, kun hän suorittaa rutiininomaisen voimautus-puheensa siitä, kuinka ”meidän kaikkien pitää tehdä juuri sitä mitä kaikkein eniten haluamme”. Oprah Winfrey soitti, hän haluaa kannustuspuheensa takaisin.

Sen sijaan yleisö saa repeillä, kun yksi fani heittää lavalle kännykkänsä, jonka taustakuvana on – luonnollisesti – Britney Spears.

Klisee Lady Gagan vapaasta sielusta ja rajoittamattomasta taiteilijapersoonasta on liian paksu nielaistavaksi kokonaisena, mutta jotain hyvin oudolla tavalla vetoavaa hänessä on. Totta kai Gaga haluaa vedota friikkeihin – ja onnistuukin siinä – mutta silti valtaosa hänen yleisöstään on tullut vain katsomaan kun hullu nainen laulaa hittejä hassuissa vaatteissa. He saavat sen ja vielä vähän lisää.

Lady Gagan alkuperäinen imago kylmänä, designer-merkkejä palvovana, hedonistisena tanssiklubidiivana ei ole ehkä lopulta kuitenkaan se helpoin samastumiskohde tavalliselle pop-kuluttajalle. Eikä sittemmin omaksuttu, alati roolia vaihtava teatterihahmokaan ole yhtään helpompi.

Sen sijaan inhimillisyys vetoaa jokaiseen, oli se sitten vain yksi Gagan hyvin vedetyistä rooleista tai oikeasti vilpitöntä. Kun Gaga selittää tukka sekaisin ja meikit poskella, että ”vähän tässä pukkaa keikkaväsymystä”, on siinä jotain aika paljon spesiaalimpaa. Se koskettaa.

Siinä on jotain niin suloista, että olen valmis unohtamaan jopa sen vaivaannuttavan puhelinkeskustelumme. Siis jos sinäkin olet, Gaga.

Lady Gagan settilista Live Nationin mukaan:
Highway Unicorn
Mg: Escape + Hooker
Government Hooker
Born This Way
Black Jesus
Bloody Mary
Mg: Manifesto 1
Bad Romance
Judas
Fashion of His Love
Just Dance
Love Game
Telephone
Mg: Manifesto 2
Heavy Metal Lover
Bad Kids
Hair
You & I
Electric Chapel
Americano
Poker Face
Alejandro
Paparazzi (MG)
Scheisse
The Edge of Glory
Marry the Night

Lisää luettavaa