Rumban ex-päätoimittaja kävi katsomassa 22-Pistepirkkoa eikä löytänyt siitä yhtäläisyyksiä Metallicaan.
22-Pistepirkko
Tavastia, Helsinki
22.8.2015
Keväällä kuultiin yllättäviä uutisia, että 22-Pistepirkko jää tauolle. Suomalaisen rockin 80-luvun kummajainen, sittemmin kansallisen ja kansainvälisen uran luonut trio on ollut pitkillä levytystauoilla, mutta nyt 22-PP julisti lopettavansa. Oikeasti. Tai ainakin toistaiseksi.
Tieto yhtyeen lopettamisesta sai aikaan porua ja kohua niin Suomen valtalehdissä kuin sosiaalisessa mediassa. Kuin joku aina siinä vieressä ollut läheinen olisi kuolemassa. Kuin kaupunki sulkisi Linnanmäen. Kuin Hartwall lopettaisi Jaffan.
Tunteella tekemisiinsä suhtautuvalle kolmikolle päätös saattoi olla helppo: kun levyttäminen ei ollut vuosiin kivaa yhdessä, turha sitä enää tapella ja hukata luovaa energiaa. Kaikilla on kuitenkin omia musiikkijuttuja.
Toisaalta päätös ei ollut helppo. 22-PP on livebändi. 35 vuotta kasassa ollut 22-PP on eurooppalaisen vaihtoehtorockin instituutio. Sillä on vakiintunut kuulijakunta Skandinaviassa ja Keski-Euroopassa. Sitä arvostavat nuoret ja vanhat, niin toiset muusikot kuin tavalliset musiikinkuuntelijat. Keikkoja on. Ainakin sen verran mitä niitä nykyään on pienelle vaihtoehtoyhtyeelle.
22-PP on livebändi, mutta levyttäminen sen elinehto. Jos levynteko ei todellakaan suju, täytyy tehdä jotain. Pelkkä vanhojen hittien maailmalla soittelu ei tätä yhtyettä viihdytä.
22-PP ei ole Metallica. Yhtye ei ole miljoonien dollareiden kultakaivos, jonka lopettaminen katkaisee satojen ihmisen työpaikan ja managementin rikastumisen. 22-PP ei ole amerikkalaisen metallihirviön tavoin palkannut psykologia selvittämään ongelmiaan, vaan se ratkoo niitä ottamalla julkisen hengähdystauon.
22-PP ei ole Sonic Youth. Se ei ole perheellisen avioparin indielegenda, jonka yhteen palaaminen on mahdotonta pilattujen ihmissuhteiden takia. 22-PP:n sisäinen hierto on pitkälti veljesten, Asko ja P-K Keräsen taiteellinen erimielisyys. Asiat riitelevät, ei ihmiset. Asioilla on tapana järjestyä. Tauko tekee hyvää taiteelle.
Tämän vuoksi allekirjoittanut ei voinut olla kovin surullinen 22-PP:n ”viimeisellä” keikalla elokuun 22. päivänä Helsingin Tavastialla. Eivätkä olleet muutkaan lopun todistajat. Loppuunmyyty klubi puhkui iloa ja lämpöä. Kukaan ei itkenyt eikä pidellyt päätään toisensa sylissä. Miksi? Koska 22-PP oli ja on yhä elossa. Väsynyt, mutta elossa.
Viljami Puustinen