Aavikon intensiivinen meno – Tinariwen Helsingissä

Tinariwen, Janne Westerlund – 27.11.2017 Helsinki, Tavastia

Markku Roinila

Lumettomana marraskuun iltana ei ole helppoa vääntäytyä pimeyden halki musiikkielämysten pariin, mutta kyllä tällä keikalla porskuttaa vielä pitkään. Monimuotoinen ja monikulttuurinen ilta oli nimittäin varsinainen elämys.

Ensiksi esiintyi Janne Westerlund, joka oli todellinen nappivalinta Tinariwenin lämppäriksi. Pienellä mielikuvituksella saattoi istuttaa hänet kanteleenomaisine soittimineen keitaalle puun varjoon – eihän läheskään kaikki aavikkoblues ole sähköistä!

Westerlund soitti ja lauloi käheällä äänellään omintakeisia biisejään sekä suomeksi että englanniksi, käsitellen muun muassa keskeytynyttä Tukholman-matkaa ja vesistöaihetta. Pienet tehokeinot, kuten jalalla soitettu helminauha ja tamburiini sekä yhden äänen urkutausta, värittivät mukavasti vangitsevaa settiä.

Levyllä Tinariwen on kuulostanut aina upealta, mutta beduiiniasuisten tuaregien soitannollinen valmius ja taipuisuus oli jotain aivan henkeäsalpaavaa. Esimerkiksi heti alussa tuli muutama akustisen kitaran johdattama mietiskelevä biisi. Mutta sitten tavallista Fender-bassoa ”väärinpäin” soittanut basisti aloitti hyvin nopean ja superfunkyn riffin, johon bändi tuli mukaan silmänräpäyksessä höyhenenkeveän tiukasti.

Vaivaton kontrolli leimasi koko keikkaa ja vaihtelua toi Abdallah Ag Lamidan vaihtuminen toisinaan yhtyeen perustajaan ja johtajaan Ibrahim Ag Alhabibiin. Myös sähkökitara vaihtui välillä akustiseen toisen kitaristin pysyessä Telecasterissa ja taustalaulussa, jonka hän suoritti näppärästi suuhuivinsa läpi.

Noin tunnin kohdalla kierrokset alkoivat koveta ja tempot nousta, musiikkiin tuli boogietunnelmaa, ja setin viimeinen biisi oli jo melkoista tykitystä. Myös encoren viimeisen biisin loppu oli kitaramyrsky, jollaista The Yardbirds olisi 60-luvulla kutsunut rave-upiksi. Siinä myös taustalaulajana ja jortsumestarina toiminut herra, sanottakoon häntä vaikka Saharan Beziksi, pääsi todella esittelemään elastisuuttaan.

Muuten vuorovaikutus yleisön kanssa koostui keikan alussa ranskaksi selvitetystä merci-sanan käännöksestä, josta yleisö ei sitten myöhemmin saanut kyllikseen. ”Aaah. Kiitos!”, muisti Abdallah aina kiekaista biisin aluksi.

Vaikka Tinariwenin tyypit ovat osin vanhoja vapaustaistelijoita ja ilmeisesti monet sanoitukset liittyvät yhteiskunnallisiin aiheisiin, keikan pääpaino oli rauhallisessa mietiskelevyydessä ja toisaalta menopaloissa, joissa loistava basisti ja kahdesta lyömäsoittajasta koostuva rumpupatteri jytäsivät vastustamattomasti, saaden monet suomalaisnaiset ja jopa jotkut miehet kiemurtelemaan pidäkkeettä.

Vaikka joidenkin biisien rytmit olivat aika haastavia, mukana oli kuitenkin sitä länsimaisille tutumpaa mojoa, joka vaikkapa John Lee Hookerin, Howlin’ Wolfin, Canned Heatin ja ZZ Topin välittämänä tehoaa myös pohjoiseen ihmiseen. Ennen kaikkea musiikkiin liittyi kuitenkin hypnoottisuus, joka veti puoleensa vastustamattomasti – ei mitään väliä mitä lauletttiin, mutta biisit vaan toimivat. Kaikki biisit.