Anathema soitti Helsingissä upean keikan mutta pyyteli silti anteeksi

Juha Wakonen

Anathema, Mother’s Cake
The Circus, Helsinki
7.11. 2014

Anatheman pitkän uran varrelle mahtuu irtiottoja.

1990-luvun alussa perustettu englantilainen yhtye aloitti tunnelmallisen ja itsetarkoituksellisen doom-hidastelun yhtenä airuena yhdessä maanmiestensä Paradise Lostin ja My Dying Briden kanssa.

Kolmesta kovasta Anathema vaihtoi kuitenkin vain parin julkaisun jälkeen huomattavasti kevyemmälle ja melodisemmalle linjalle, ja monien bändin pitkän linjan fanienkin muisti ulottuu tästä syystä lähinnä vain vuoteen 1996 ja tuolloin ilmestyneeseen Eternity-levyyn.

Vuonna 1999 kurssi muuttui taas. Edelleen yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana rock-levynä tunnettu Judgement veti viimeisetkin maton hapsut metallipäiden jalkojen alta kuulailla ja kauniilla melodioilla, joilla ei ollut oikeastaan mitään tekemistä hevin kanssa.

Anathema sanoi hyvästit raskaille särökitaravalleille ja satsasi entistä enemmän raskaaseen tunnelmointiin.

Pitkän linjan yhtyeen irtiotoista ainoa valitettava on kuitenkin sen lähes anteeksipyytelevä asenne suhteessa omaan musiikilliseen historiaansa. Cavanaghin veljekset tuntuvat kantavan metallimenneisyyttään kuin taakkaa, ja tämä asenne paistoi läpi myös muuten aivan erinomaisella Helsingin-keikalla.

On tietysti ymmärrettävää, että kahdella viimeisellä – ja suoraan sanottuna aivan helvetin hienolla – levyllään kokonaan uudenlaista fanipohjaa itselleen saanut yhtye haluaa ensisijaisesti antaa yleisölle sitä, mitä nämä ovat tulleet kuuntelemaan. Mutta samalla tuntuu myös vähän kuuntelijoiden aliarvioimiselta unohtaa ikään kuin tahallaan niin paljon hienoa musiikkia historian romukoppaan.

”Tämä on vanha biisimme, ettekä varmaankaan ole kuulleet sitä”, kommentoi Anatheman kitaristi ja biisintekijä Daniel Cavanagh yhtyeen aloitellessa A Dying Wish -kappalettaan vuonna 1995 julkaistulta albumilta The Silent Enigma. Eikä tämä ollut ainoa kerta, kun bändi tuntui pyytävän anteeksi vanhempia laulujaan.

Täysin tarpeettomasta nöyristelystä huolimatta Anathema soitti vanhat klassikkonsa lähes täydellisesti. Judgement-albumi oli keikalla poikkeuksellisen hyvin edustettuna, encore kuultiin peräkkäin levyn hienoimpiin hetkiin lukeutuvat Parisienne Moonlight, Judgement ja Cavanaghin veljesten edesmenneen äidin muistolle omistettu One Last Goodbye.

Koko keikan viimeinen kappale oli itseoikeutetusti yksi yhtyeen suurimmista varhaisemmista hiteistä, Alternative 4 -levyn livenä aina yhtä voimakas Fragile Dreams.

Pääosin ilta kulki kuitenkin kahden uusimman levyn, tänä vuonna julkaistun Distant Satellitesin ja parin vuoden takaisen Weather Systemsin tahtiin. Heti kättelyssä kuultiin Lost Song -kokonaisuuden kolmesta osasta kaksi ensimmäistä (viimeinen soitettiin vähän myöhemmin) sekä Weather Systemsin niin ikään toistakymmentä minuuttia kellottava, viistosti progressiivinen ja yhtyeen melodisen taituruuden miltei huippuunsa kasvattava Untouchable-biisikaksikko.

Vaikka uusi materiaali nojaakin vahvasti tunnelmointiin ja lähes paatokselliseksi nyrjähtävään melankoliaan, se soi harvinaisen komeasti Circuksen salissa. Anathema otti yleisönsä melko vähäeleisesti, mutta yhtyeen keikkakunnon tasosta kertoo paljon se, miten yleisö pysyi hipihiljaa kaikkein verkkaisimpienkin vetojen ajan.

Anathemaa oltiin selkeästi tultu kuuntelemaan, sanan kirjaimellisessa merkityksessä.

Mitään supliikkimiehiä Cavanaghin veljekset eivät ole, mutta eipä näin hartaaksi ylevöitetty ilta ylimääräisiä välipuheenvuoroja paljoa olisi kaivannutkaan. Yhtyeen pääasiallinen laulaja Vincent Cavanagh kuulostaa kerta kerralta paremmalta kuin koskaan aikaisemmin Anatheman historiassa, mutta bändin todellinen tähti tätä nykyään on toinen lead-laulaja Lee Douglas.

Hänen äänensä ei yksinkertaisesti ole tästä maailmasta. Aina Leen ollessa äänessä lavan toisella reunalla oli pakko panna silmät kiinni ja antaa kylmien väreiden kulkea pitkin selkäpiitä.

Anathema osoitti Helsingissä kertaheitolla, että verkkaiseen tunnelmointiin ja hiljaa soitettuihin suvantokohtiin perustuva musiikki istuu hienosti rockklubin lavalle, kunhan vain sopivaa itseluottamusta löytyy tarpeeksi. Valitettavasti se sama itseluottamus ei aina ulottunut yhtyeen omaan menneisyyteen.

Vaikka se tehtäisiinkin puoliksi leikillään, omia hienoja kappaleita ei koskaan tarvitse pyytää yleisöltä anteeksi.

Eli Danny, hei: seuraavalla kerralla sitten Eternityn kaikki kolme osaa ja The Sweet Suffering encorena!

Anatheman lauteet lämmitti Circuksessa itävaltalainen rock-yhtye Mother’s Cake, joka oli ainakin allekirjoittaneelle täysin uusi tuttavuus. Tämä oli kuitenkin mitä parhain aloitus hienolle illalle, koska bändi soitti kertaheitolla kaikki omat ennakkoluuloni romukoppaan.

Mother’s Cake on julkaissut vuonna 2012 esikoislevynsä Creation’s Finest, ja musiikissaan se yhdisteli progressiivisia koukkuja retrorockiin sekä aavistuksen funkahtaviin rytmeihin. Yhtyeellä oli tosin siitä epäkiitollinen asema, että sen soittoaika tuli päätökseensä suurin piirtein samaan aikaan, kun yleisö löysi samalle aaltopituudelle.

Joka tapauksessa Mother’s Cake nappasi sopivan rivakasti kraiveleista kiinni ennen Anatheman tunnelmointia. Toivottavasti bändi saadaan joskus omallekin keikalle Suomeen.