Anna Calvi on diiva isolla D:llä – Raportti eiliseltä Tavastian-keikalta

Markku Roinila kävi kuuntelemassa Anna Calvia Helsingin rockpyhätössä ja vaikuttui.

Teksti: Markku Roinila, kuvat: Tomi Palsa

Anna Calvi, Alice Boman
Tavastia, Helsinki
18.3.2014

Alice Boman on niin kovin ruotsalainen. Hartaasti lavan eteen kerääntynyt lyhyttukkainen ja tyylikkäästi pukeutunut yleisö sai kuulla kauniita, miellyttäviä ja haikeita lemmenlauluja pääosin sähköpianon säestyksellä. Osassa biisejä mukaan tuli hienovarainen rumpali Tom, vaikka yhdessä herkistelyssä oli linjasta poiketen jopa rytmikone. Lyhyen setin jälkeen lavan etuosaan ahtautunut Alice niiasi nätisti kiitokseksi ja Tavastian täytti levyltä Garbage.

Anna Calvin toista Tavastian-keikkaa odotellessa jäi aikaa silmäillä ympärilleen. Hieman huvitti se, että vaikka artisti ja yleisö ovat kuinka Bowieta ja Zooey Deschanelia, roudari on väistämättä tatuoitu, Mötörhead-t-paitaan pukeutunut karvainen karpaasi (tästä poikkeuksena toki White Stripesin Tallinnan-keikka, jossa roudarit oli puettu yhdenmukaisesti bändin väreihin). No niin, mutta hei! Sieltä ryntää – tai no, korkokengissään pikemminkin sipsuttaa – Anna Calvi bändeineen lavalle.

IMG_2904

Jos Boman on herttaisen lähestyttävä, Anna Calvi on diiva isolla D:llä – vaikka käyttäytyykin vaatimattomasti. Hän vain sattuu olemaan superlahjakkuus, joka paitsi laulaa upeasti, on myös häikäisevä ja intensiivinen kitaristi.

Telecasterinsa taakse melkein hukkunut Calvi hoiti molemmat tontit vaivatta. Ei voinut kuin toljottaa suu auki, kun nainen lauloi keuhkojen täydeltä mutkikkaan teatraalisia melodioita sormet samanaikaisesti hankalassa juoksutuksessa kitaran kaulalla. Enimmäkseen puhtaalla, kaikuisalla soundilla soittaneelta artistilta hoitui vaivatta niin flamenco-sukuinen dramaattisuus, blues-pistot kuin Dinosaur Jr. -pörinäkin.

IMG_2972

Bändikin oli äärimmäisen vakuuttava. Enimmäkseen melko yksinkertaisiin biiseihin saatiin hienosti vivahteita ja dynamiikkaa rumpalin, kosketinsoittajan ja erinomaisen monitaitoisen Mally Harpazin voimin. Harpaz soitti paitsi harmoniumia myös vibrafonia, bassoa, kitaraa ja erilaisia lyömäsoittimia. Vaikkapa I’ll Be Your Man oli komea näyttö siitä, miten kuiskaus voi muuttua huudoksi ja päinvastoin.

Setti rakentui melko tasapuolisesti kahden levyn varaan, mutta sekaan oli ujutettu myös näytösluontoisia soolokitarahetkiä ja hypnoottisia, hiljaisia jaksoja. Kohokohdat olivat suunnilleen samat kuin levyilläkin, mutta muusta materiaalista erottuivat hienosti Annan soolona esittämä tulinen versio Bruce Springsteenin ikivihreästä Fire-biisistä sekä ensisinkku Jezebel, jonka loppukiekaisu olisi saanut Edith Piafinkin vihreäksi kateudesta.

Puolentoista tunnin keikka ei selvästikään tuntunut yhtään liian pitkältä yleisölle, joka turhaan vaati toista encorea. Oikeastaan kaipasin vain juhlavampaa ympäristöä – Anna Calvin musiikki olisi jotenkin enemmän kotonaan vaikkapa Gloriassa kuin hikisellä Tavastialla.