Arvaamaton Sinead O’Connor roiskutti sylkeä ja tuhahteli keikkapaikalle – sekä hurmasi yleisön

”Kun Sinéad vihdoin encoren aikana ottaa aurinkolasit pois kasvoiltaan ja laulaa tuoreimman levynsä lopetusbiisin V.I.P., ilmaan piirtyy selkeä kuva siitä, mistä biisissä ja samalla artistissa itsessään on kyse: kuoren riisumisesta, hetkestä jolloin kaikki gloria on kadonnut ja jäljellä on ihminen paljain jaloin, ilman kilpiä ja suojamuureja. Se on seisovien aplodien arvoista”, kirjoittaa Anna Brotkin arviossaan.

Teksti ja kuva: Anna Brotkin

Sinéad O’Connor
Finlandia-talo
17.5.2013

No nyt on parranajokoneista ollut skarpeimmat terät käytössä. Finlandia-talon katsomossa istuu nimittäin puolet Suomen kaljuista naisista. Se on ymmärrettävää, sillä lavalle astuu pian Sinéad O’Connor, Irlannin ylpeys pop-musiikille heti Bonon jälkeen. Jotain samaa Sinéadissa ja Bonossa on, ehkä se maailmanpelastuskortti. Molemmilla tuntuu olevan agendallaan vähän suurempiakin teemoja kuin ”nyt bailataan”. Musiikkinsa lisäksi O’Connor on tunnettu papin lipereistään, 17 päivän mittaisesta avioliitostaan sekä kommenteistaan seksuaalisuudesta, sukupuolesta ja uskonnosta.

Finlandia-talon keikalla Sinéad ei tosin juurikaan rupattele, vaan artisti soittaa biisinsä läpi melko orjallisesti. Ja hienoltahan se kuulostaa, viisihenkisen bändin avittamana. Alkupuoliskolla kuullaan uusimman levyn biisejä, joista varsinkin 4th and Wine ja keikan aloittava Queen of Denmark toimivat hyvin. Jälkimmäisessä tiivistyy konkreettisesti artistin tuotannon ydin: dynaamisen räyhäämisen ja kauniin herkistelyn vaihtelu.

Livenä pääosaan nousee sama kuin levyllä: Sinéadin omalaatuinen, persoonallinen, tunnistettava ääni. Jos Ellie Goldingin tuottajat huhkivat kuukausitolkulla saadakseen naisen soundin sellaiseksi kuin me olemme sen tottuneet kuulemaan, Sinéad tekee kaiken tarvittavan tuottamisen livenä. Artistin kädenmitta juuri ja juuri riittää viemään mikin tarpeeksi kauas. Kukaan muu ei näitä biisejä voisi esittää. O’Connor on Lady Gagan esiaste ennen ylidigitalisoitunutta maailmaa. Sillä erotuksella, että ristit eivät ole rekvisiittaa ja vaatteet ovat kuin kenen tahansa vantaalaisen perheenäidin kaapista. Sinéadin kohdalla outoilu ei ole mainoskikka tai faniyleisön kosiskelua, vaan rehellinen tapa olla.

Kesken Reason with Me -biisin yleisöstä nousee valkomekkoinen nainen, joka lipuu lavan eteen tanssimaan. Jäyhät suomalaiset pyörittelevät silmiään. Nainen liikkuu kuin transsissa ja biisin päätteeksi hyppää lavalle antaakseen idolilleen lahjaksi kaulakorun. Järjestysmiehetkin heräävät, mutta päätyvät lopulta vain kuiskaamaan, että ethän pliis tee noin enää jooko. Jotain salaisia mystisiä voimia siinä lavalla nyt vaihdettiin. Kohtaus on kuin David Lynchin leffasta. Kaikki palaset ovat hieman pois paikaltaan.

Keikan puolivälissä siirrytään hitteihin, jolloin yleisökin alkaa aplodeerata jo heti ensimmäisille soinnuille. Take off Your Shoes ja Fire on Babylon ovat saaneet erityisen sykähdyttävät sovitukset. Jälkimmäinen on biisi, joka sai minut teininä rakastumaan tähän dramaattiseen musiikkiin. Versio on hieno, kuin ylitsepuhaltava ukkosmyrsky. I’m Stretched on Your Grave kuullaan a cappella –versiona, joka taipuu fadoa muistuttavaksi esitykseksi. Se saa koko Finlandia-talon hiljenemään.

O’Connorin suurin hitti Nothing Compares 2 U saa arvatenkin yleisön villiksi, vaikka sovitus itsessään onkin maltillinen. Sinéadin tulkinta muistuttaa, että biisiä ei kannata valita karaokessa. Anna Abreukin olisi voinut jättää sen suosiolla laulamatta Idolsissa.

Juuri kun luulen, että biisien sovitukset ovat naimisissa alkuperäisten kanssa, Thank You for Hearing Me esittelee modernimman, kokeilunhaluisemman Sinéadin: kolmen pennin synabiitin päälle on rakennettu pala kerrallaan kasvava rytmiteos. Rumpalilla on täysi työ pysyä mukana.

Sinéad O’Connor on nainen, jonka ei toivo tulevan korvan juureen laulamaan. Lavalla naisen kaulan verisuonet pullistuvat ja sylki lentää. Lievää maanisuutta on ilmassa myös Sinéadin ottaessa jatkuvasti kontaktia lavamiksaajaan. Jotain on koko ajan korjattava. Nainen antaa palautetta muun muassa laulun keinoin keskellä biisiä, samalla kun miksaaja yrittää kuikuilla, mitäköhän asiaa Sinéadilla nyt on. Vikaa on varmasti myös keikkapaikassa itsessään. Tila muuttaa soundit välillä puuroiseksi lepakkoluolaksi.

Kun saarnaaja-Sinéad vihdoin encoren aikana ottaa aurinkolasit pois kasvoiltaan ja laulaa tuoreimman levynsä lopetusbiisin V.I.P., ilmaan piirtyy selkeä kuva siitä, mistä biisissä ja samalla artistissa itsessään on kyse: kuoren riisumisesta, hetkestä jolloin kaikki gloria on kadonnut ja jäljellä on ihminen paljain jaloin, ilman kilpiä ja suojamuureja. Se on seisovien aplodien arvoista, ja siinä on jotain jumalallista. Sellaisessa rehellisyydessä on sallittava myös pieni hörhöily: se, että että Sinéad O’Connor päättää keikkansa munkeilta oppimaansa uskonnolliseen hymniin, 40 sekunnin mittaiseen hyvänyönlauluun. Sitten hän niiaa kiltisti kohti taivasta ja poistuu keskuudestamme.