Arvo Pärtin 80-vuotisjuhlakonsertti sai musiikkitoimittajan kävelemään baarin ohi

Kuvan tunnelma liittyy tapaukseen.

My Heart is in the Highlands – Arvo Pärtin 80-vuotisjuhlakonsertti
Temppeliaukion kirkko, Helsinki
5.11.2015

Teksti: Mervi Vuorela

Temppeliaukion kirkossa ei ole varmaan koskaan ollut yhtä paljon hyvännäköisiä ihmisiä kuin nyt. Näky on miltei irstas – pitäisihän kirkossa unohtaa lihallisuus ja keskittyä aineettomaan.

Syy taide- ja vaihtoehtoväen paikallaoloon on Arvo Pärt – virolainen nykysäveltäjä, joka on onnistunut tekemään klassisesta musiikista vähemmän ärsyttävää. Tänään Sibelius-Akatemian kamarikuoro sekä urkurit Ville Urponen, Katariina Kopsa ja Anna-Maija Virtanen esittävät Pärtin tuotantoa hänen 80-vuotisjuhlansa kunniaksi.

Illan avaa vuodelta 1976 peräisin oleva Trivium. Se on kolmeen osaan jaettu urkuteos, jossa nuottien väliin jäävä tyhjä tila saa oman äänensä. Tämä on Pärtia parhaimmillaan. Hänen kappaleissaan melodiat ja soinnut eivät vaadi narsistisesti huomiota, vaan toimivat orjatyövoimana kokonaistunnelmalle. Se on usein melankolinen tai alistunut, ja juuri siksi valtavan puhutteleva.

Biisin puolivälissä urkuri Urponen lyö pedaalin pohjaan ja saa ihoni kananlihalle. Kirkkourkujen massiivisessa pauhussa on jotain, jota olen kavahtanut lapsesta saakka. Se on soundi, joka tuo mieleen viimeisen tuomion, taivaalliset sotajoukot, saatanalliset vastasotajoukot, salamat, tulenlieskat, gargoilit, tankit, Bruce Willi… Noh, ymmärsitte ehkä mitä ajan takaa.

Kappaleen loputtua yleisö taputtaa. En tiennyt, että se on kirkossa luvallista. Edellisen kerran erehdyin taputtamaan kirkossa jouluaaton jumalanpalveluksessa vuonna 20XX. Seurakunta oli juuri veisannut Hoosiannan.

Seuraavaksi ääneen pääsee Sibiksen kuoro, joka esittää a cappellana Magnificat-kiitosvirren vuodelta 1989. Käsiohjelman mukaan kolmiäänisen kuoron repliikit ”antavat oktaavikaksinnuksineen vaikutelman kuusiäänisyydestä”. En ole klassisen musiikin asiantuntija enkä humalassa, joten kuulen vain kolme ääntä. Niissäkin on tarpeeksi, koska laulu ei tule tarpeeksi syvältä. Kilteiltä tytöiltä ja pojilta vaikuttavat kuorolaiset laulavat kyllä taitavasti, mutta kovin sieluttomasti.

Onneksi pian kuullaan taas urkuja. Vuorossa on Annum per annum, jonka Pärt sävelsi vuonna 1980 etelä-saksalaisen Speyerin tuomiokirkon 900-vuotisjuhliin. Pelkästään biisin johdanto on rautainen. Se koostuu yhdestä yli oktaavien ulottuvasta soinnusta, jonka lopuksi Urponen sammuttaa urkujen moottorin. Tuloksena on äänten hidas surkastuminen ja säveltasojen laskeminen. Awesome!

Anarkistisen alun jälkeen Annum per annum kasvaa monitasoiseksi sävelteokseksi, josta puuttuvat kaikki klassisen musiikin turhantärkeys, etäisyys ja kylmyys.

”Ei ihme, että tätä musiikkia on käytetty niin monessa elokuvassa”, vieressäni istuva vanhus kuiskaa vierustoverillaan. Kuiskaus on niin kova, että kaikki kuulevat sen. Good point, grandma.

Neljäntenä on vuorossa suosikkibiisini Pärtin tuotannosta: My Heart is in the Highlands. Robert Burnsin (1759-1796) runoon perustuva kappale kertoo nimensä mukaisesti kaipauksesta Skotlantiin ja saa arvoisensa tulkinnan sopraano Helianna Herkkolalta. Taustalla urut huokailevat melankolisesti vailla kiirettä tai suurta päämäärää. Näin taidokkaasta minimalismista moni tietotekniikkaan hurahtanut laulaja-lauluntekijä kusisi huna…indian pale alea.

Biisin puolivälissä huomaan toivovani, että kirkossa olisi hämärämpää. Musiikkiin uppoutuminen on vaikeaa, kun ihmisten paidoille varisseet hilseet näkyvät liian selvästi.

Konsertti päättyy kuorolle ja uruille sävellettyyn Berliner Messeen. Tai ainakin luulen sen päättyvän – kappale nimittäin jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. ”Sopraanot ja tenorit laulavat kolmisoinnun säveliä, kun taas altot ja bassot liikkuvat suppeammin intervallein”, käsiohjelma kertoo. Ok, uskotaan.

Kappale ei hengellisyydessä säästele, eikä ihme – onhan sen runkona katolinen ordinarium-messu. Nyt tarvittaisiin paatosta, mutta ei: kuoroa ei vieläkään huvita.

Konsertin jälkeen olo on puoliksi tyhjä ja puoliksi täynnä. Mielessä askartelee kysymys, miltä Pärtin tuotanto olisi kuulostanut jonkin toisen ryhmän esittämänä. Kirkosta lähtiessä sielu on kuitenkin sen verran puhdistunut, että skippaan baarin ja kävelen suoraan kotiin.