Bon Iverin Flow-avauksesta muodostui indie-väen herätyskokous

Anna Brotkin kävi katsomassa Bon Iverin keikan Flow’n alkupamauksessa ja vaikuttui ilmeisen paljon.

Teksti: Anna Brotkin, kuva: Jagjaguwar

Bon Iver
Suvilahti, Helsinki
8.8.2012

Tapahtuma-aluettaan jälleen kasvattanut Flow ei olisi keskiviikkona voinut paljon komeammin alkaa. Justin Vernon oli lavalla kuin uuden ajan messias, taivaallisen orkesterinsa johtaja, joka saarnasi synneistä vain antaakseen kaiken lopulta anteeksi.


Bon Iverin salaisuus on yhdistelyssä: se ottaa parhaat puolet mahtailevasta stadionrockista, pienieleisestä herkistelyfolkista ja elektronisista äänimaailmoista. Lopputulos ei kuitenkaan ole kaikkia kosiskeleva sotku vaan omaehtoinen maailma, joka saa livenä valtavan määrän uusia sävyjä.

Vernonin massiivinen bändi jousineen, trumpetteineen ja käyrätorvineen soi niin kauniisti, ettei itku ollut kaukana. Biisit kaikuivat teltassa komeasti kuin katedraalissa. Puolentoista tunnin setin aikana kuultiin paljon uusimman levyn biisejä ja myös parhaita paloja For Emme, Forever Ago -debyytiltä (2007). Niistä erityisesti Flumen hieno sovitus jäi takaraivoon kellumaan vielä keikan päätyttyä.

Tuoreimman levynsä avausbiisillä aloittanut Vernon keskittyi soittamiseen ja piti tyylikkään etäisyytensä keikan puolivälin tienoille. Sitten Hinnon, TX -biisin aikana tapahtui jotain. Kuului miehen oma ääni, matalana, kumisevana, raakana, rehellisenä. Ei prosessoituna. Ja totta kai, se oli jumalaisen kaunis ääni se.

Välillä meininki oli kuin Terrence Malickin The Tree of Life -elokuvan kohdassa, jossa maailma syntyy ja dinosaurukset saapuvat. Tahtiaan kiihdyttävä valoshow ja kolmiulotteiseksi taikametsäksi rakennettu lava olivat osa elämystä. Bon Iver onkin bändi nykyihmiselle, joka itseään välispiikeissä hypettävän ja rock-maneereilla pröystäilevän bändin sijasta haluaa tyylikkäitä videoita, kauniita valoja, viileää käytöstä ja harmoniaa. Mutta myös liikatyylikkyys on pahasta, ja siksi onkin hyvä säilyttää nuhjuiset hiukset ja varoa yhdenmukaisia asuja. Ja siksi onkin hyvä soittaa niin hienoja biisejä, ettei näillä asioilla ole enää mitään väliä.

Pyhä kolmiyhteys huipentui ylösnousemukseen, kun Bon Iver viimeisessä biisissään vei kuulijan kohti valoa, keltaisena kylpevän lavan ja anteeksiantoa huutavien trumpettien saattelemana. Jos ei ennen tätä keikka uskonut Bon Iverin erinomaisuuteen, on sitä nyt viimeistään mahdoton kieltää.