Editors Circuksessa: onko synkistelyn aikakausi ohi?

09.10.2013

Editors vei Susanne Salmen kesäfestivaaleille humalaisten ihmisten viereen.

Teksti: Susanne Salmi, kuva: Live Nation

Editors
The Circus, Helsinki
30.9.2013

Minun aivoissani Editors on aina assosioitunut hyvin tummanpuhuvaan estetiikkaan. Synkistelyyn on ollut luontevinta syventyä öisinä hetkinä ja sopivan hartaassa mielentilassa.

Siksi maanantai-ilta Circuksessa tuntuu jokseenkin väärältä paikalta todistaa postpunk-revivalismin toivojen performanssia. Lukuisat Suomen-keikat ovat kerryttäneet Editorsille kiitettävän kokoisen fanikunnan, joka on kaikesta päätellen vielä Ruisrockin aikaisissa fiiliksissä: joka paikassa on kaljatuoppeja ja kaulailevia pariskuntia.

Päällisin puolin brittibändi on entisensä. Viisikko vaikuttaa pärjäävän vallan mainiosti ilman omille teilleen lähtenyttä kitaristi Chris Urbanowiczia. Laulaja Tom Smithin komea baritoni ei lakkaa hämmästyttämästä, vaikka sen syvyyttä on päästy todistamaan monesti aiemminkin. Erityisen vaikuttavaa laulua kullaan Eat Raw Meat = Blood Droolin aikana: Smith kuulostaa katoliselta saarnamieheltä, jonka laulu nousee voimakkaana kaiken seurakunnassa meneillään olevan hälyn ylle.

Valittamista ei ole muidenkaan soittajien tuottamissa äänissä. In This Light and on This Evening -albumilla sivuosaan unohtunut Like Treasure kuorrutetaan loistokkaan täydellä soundilla, joka saa kappaleen kuulostamaan miellyttävän tuoreelta. Basso tuntuu kropassa ja kitarat kuulostavat juuri oikealta. Arvoisensa ylöspanon saa myös Smokers Outside the Hospital Doors, joka on yhä luettavissa 2000-luvun kenties hienoimpien pophelmien joukkoon.

Hyviä hetkiä siis riittää, mutta kaikki ei silti ole täydellisen kohdallaan. On kuin punaisessa valossa kylpevää yhtyettä vaivaisi jonkinlainen mania: hengähdyshetkiä ei malteta pitää, vaan seuraavaa kappaletta kohti ravataan hurjalla kiireellä. Smith sinkoilee hätäisesti instrumentilta toiselle. Vaikuttaa siltä, kuin Editorsin sisäinen metronomi olisi säädetty väärin.

Hektisyys muuttuu käsin kosketeltavaksi jo keikan alkupuolella You Don’t Know Loven myötä. Kappaleen sanoitukseen oleellisesti kuuluvaa tunteellisuutta ei koskaan saavuteta. Smithin falsetti ontuu, ja soitanto kuulostaa kummallisen pikakelatulta.

Kiireen kulminaatiokohta antaa silti odottaa itseään. Racing Ratsin aikana se on lopulta väistämättä edessä: kappale lähtee liikkeelle niin kauhistuttavaa vauhtia, että pikajuoksijana kunnostautumattoman kuulijan tekee mieli ottaa tukea jostakin. Meininki kuulostaa kutakuinkin siltä, kuin muinaisen Big Countryn vinyyli laitettaisiin soimaan väärällä kierrosnopeudella.

Pikakelaustempoakin yllättävämpää on kuitenkin se, mitä vauhdikkuuden vastapainoksi tarjotaan. Saarivaltion kasvatit vaikuttavat hapuilevan itselleen uutta suuntaa stadionpaisuttelusta. Tuoreelta levyltä poimittu Honesty pokkuroi jonnekin U2:n suuntaan. Formaldehyden aikana puolestaan Smith ja kumppanit esiintyvät lämpimästi hymyillen ja taustanauhojen säestäminä kuin parhaatkin popparit.

Samaan sarjaan on syytä niputtaa myös uutukainen A Ton of Love, jonka aikana maireana esiintyvä basisti Russell Leetch intoutuu kalastelemaan suosionosoituksia yleisöltä. Biisin kertosäe on kuin tehty yhteislaulettavaksi. Onko mustanpuhuvan estetiikan kuolema käsillä?

Tässä on nyky-Editorsin paradoksi: vielä asemansa vakiinnutettuaankin yhtye on kadoksissa tummasävyisyyden ja helposti lähestyttävien pop-kudelmien välillä. Encoressa kuultu Bricks and Mortar on oivallinen esimerkki ristiriitaisten ainesten liitosta. ”Pour salt water on the wounds”, vieressäni seisova nuorukainen laulaa mukana. Sanat ovat synkät, mutta säihkyväsilmäinen mies hymyilee leveästi ja tanssii kuin viimeistä päivää.

Hänen reilusti humaltunut ystävänsä keskittyy epätoivoisesti pitämään silmiään auki vielä hetken. Kesäfestivaalien tunnelma on läsnä loppuun saakka.

Lisää luettavaa