Elisa Tiilikaisen sapattivapaan irtiotto

Ellips sai loppuunmyydyn Huvilateltan yleisön irti penkeistään.

Tomi Palsa

Ellips
22.8.2019
Huvilateltta, Helsinki

Suomen suurin bändi käänsi tiimalasin: kahden ja puolen vuoden kuluttua palaamme, sillä välin temme mitä lystäämme. Haloo Helsinki! oli ei ole vain Suomen suurin bändi, se on koneistoineen paljon muutakin, esimerkiksi työpaikka ja menestyvä yritys. Tällainen instituutio ei voisi toimia testialustana, eikä se välttämättä vuosien puurtamisen jälkeen tarjoa täyttymystä taiteellisesti kunnianhimoisille hallituksen jäsenille – vaikka poikkipuolista sanaa et varmasti näistä suista tule kuulemaan. Kurssilta ei ole järkevää poiketa, taiteelliset irtiotot ja akkujen latailut on syytä tehdä muissa maisemissa.

Hengähdyksen lisäksi tauko tarjosi Elli Haloona tunnetulle Elisa Tiilikaiselle vihdoin mahdollisuuden paljastaa hippisielunsa. Saavutetut ansiot ja nostetut osingot mahdollistivat myös muiden ”hippisielujen” – tässä tapauksessa meritoituneiden muusikkojen, ei landolaa Alpparissa harjaavien hampuusien – koolle kutsumisen: Sami Kuoppamäki, Timo Kämäräinen, Janne Puurtinen, Juho Kanervo ja Markus Pajakkala soittivat Ellin pillin mukaan ja Matti Mikkola tietenkin tuotti.

Keväällä julkaistu Yhden naisen hautajaiset -albumi meni listaykköseksi ja onnistui roikkumaan albumilistalla koko kesän. Maailma on rikki -singleä on kuunneltu Spotifyssa yli miljoona kertaa. Kesän Ellips-niminen kokoonpano kiersi soittamassa alkuillan slotit provinsseissa, ruisrockeissa, ilosaarirockeissa.

Ei tietenkään mitään verrattuna Haloo Helsingin saavutuksiin, mutta melko hyvin kokoonpanolta, jonka kappaleet ovat ylipitkiä radioon ja jonka musiikkityyli on ollut trendikästä viimeksi 1990-luvulla. Vain hölmö väittäisi, ettei Haloo Helsinki! lainkaan painaisi vaakakupissa.

Ellipsin kesä päättyi eilen Helsingin juhlaviikkojen loppuunmyytyyn konserttiin Huvilateltassa. Alkukeikasta kesken Kolera-altaan pidetty lyhyt saarna ”onnistuville hyväkkäille” tuntui epäuskoisen ironiselta nimenomaisessa osoitteessa, etenkin saadessaan kohteliaat aplodit teltan penkit kansoittavilta ”onnistuvilta hyväkkäiltä”.

Mutta Tiilikainen onnistui lähes mahdottomassa tehtävässä: hän sai myös niiden samojen ihmisten takapuolet irti niistä penkeistä. Ja nimenomaan Tiilikainen.

Yhtye soitti varmasti ja vapaasti (paradoksinomainen tilanne, jonka hanskaaminen luonnistuu vain tämän kaliiperin konkareilta), hyväksikäytti jokaisen mahdollisuuden sooloiluun ja pyrki täyttämään koko lavan. Show oli kuitenkin Tiilikaisen.

Vaikka Ellipsin materiaali ei ole niin helppoa kuin Haloo Helsingin, eikä varsinkaan niin tuttua, Tiilikaisella ei ollut vaikeuksia ottaa koko puolitoistatuhatpäinen teltallinen haltuunsa. Vain hölmö väittäisi, ettei Haloo Helsinki! painaisi tässäkään vaakakupissa. Vuodet Haloo Helsingin keulilla ovat koulineet Tiilikaisesta karismaattisen rocktähden, jollaisia Suomessa ei liiaksi viime vuosina ole ollut. Ja kun estradi on vapaampi kuin menestysmuottipopia esittäessä, Tiilikainen tuntuu kasvaneen päätä muita pidemmäksi.

Yhden naisen hautajaiset -albumin kappaleiden lisäksi lähes kahden tunnin settiin mahtui sooloilun ja jamittelun lisäksi kaksi coveria. Juice Leskisen Myrkytyksen oireet kertoo luonnon tuhoutumisesta ja encorena melodramaattisen tulkinnan saanut Saara Suvannon Kissat ja koirat ja linnutkin on suorasanaisen sodanvastainen kappale. Kirkasotsaista ja naiivia? Kyllä, mutta ”hippisielujen” riemastuttavalle rockpläjäykselle se suotakoon.

Haloo Helsinki! on ehkä kasvattanut Tiilikaista ja mahdollistanut tämän tasoisen irtioton, mutta kun tiimalasin hiekka on valunut loppuun, Tiilikaisella on Ellipsin verran henkistä pääomaa myös takaisinpäin vietäväksi.