Eric Clapton Hartwall-areenalla: kitaramaestro suututti median mutta tyydytti yleisön

Iltapäivälehdet eivät arvostaneet Eric Claptonin keikkaa Hartwall-areenalla, mutta vuosikymmeniä kitarajumalaa palvoneet fanit olivat yhtä mielissään kuin aina.

Teksti ja kuva: Jaakko Kilpeläinen

Eric Clapton
Hartwall-areena
6.6.2011

”Eric Clapton kiukuttelukeikalla Suomessa”, otsikoi Seiska juttunsa kitaralegendan viikon takaisesta Suomen-vierailusta. Juttu kertoi, ettei Suomesta tiistaina poistunut Clapton huomioinut hotellin edessä päivystäneitä ihailijoitaan millään lailla.

Uutinen tuskin yllätti ketään, joka oli nähnyt Claptonin välispiikittömän rutiinikeikan viime maanantaina. Ainoa kiinnostava piirre Seiskan jutussa oli se, että Claptonilla on edelleen faneja, joilla on aikaa ja motivaatiota odotella idoliaan hotellin edessä.

Hartwall Areenalla vallinneesta ilmapiiristä saattoi aistia, että iso osa keikan 12 000 katsojasta sai lippurahoilleen vastineeksi sen, mitä halusikin. Myöhäiskeski-ikäisen, Claptonin uraa yli 40 vuotta seuranneen tyypillisfanin ei voi olettaa kaipaavan keikaltaan teennäisiä ”olette loistava yleisö onks teil kova meno huutakaa mulle Helsinki”-hölinöitä.

Tyypillisen Clapton-fanin konserttia koskevalle toivelistalle voi kuvitella nipun pitkiä, tiukkoja bluessooloja, jollaisten mestari Clapton osoitti yhä olevansa. Hänen terävä, häijy, joskus 1980-luvun aikuisrock-vuosina muotoutunut livesoundinsa on edelleen kunnossa ja pääsee oikeuksiinsa kolmen soinnun blueskyhäelmissä, jotka eräs pitkäaikaisfani väitti jopa erottavansa toisistaan.

Keikka alkoi kolmella tällaisella bluesilla, jotka eivät vielä aiheuttaneet mainittavaa vastakaikua yleisössä. Clapton tuntui (Anssi Kelan lämmittelyaktista huolimatta) toimivan itse omana lämppärinään: hän säästi toivotuimmat kappaleensa ja isot hittinsä keikan jälkipuoliskolle.

Neljäs biisi näytti jo lämmittävän muutamia ihmismieliä. Sen nimi oli Old Love, eli vanha rakkaus, jollaisen perässä moni taisi Areenalla olla.

Muutaman biisin kuluttua Clapton istui alas, sai käteensä akustisen kitaran ja soitti sillä muutaman kappaleen. Akustiseen rykelmään kuului hissimusiikkimainen länkyttelytulkinta Derek and the Dominos -bändin megahitistä Laylasta, josta taisin juuri kuulla elämäni tylsimmän version.

Laylan jälkeen Eric nosti perseen penkistä, vaihtoi landolan siniseen Fenderiin ja soitti loput siihen asti panttaamistaan hiteistä: Badge, Wonderful Tonight, Before You Accuse Me, Cocaine. Talo täyttyi huudosta ja sooloja seuranneista aplodeista. Penkkirivit tärisivät jalkojen töminän tahtiin.

Ainoana encorena kuultiin Crossroads, 1960-luvun sähköpäivitys Robert Johnsonin tarinasta, jossa hän tekee legendaarisen diilinsä paholaisen kanssa oppiakseen soittamaan bluesia.

Clapton itse teki elämänsä myöhempinä vuosina diilin katolisen Jumalan kanssa, hylkäsi huumeet ja niiden mukana valitettavasti rajuimman luomisvimmansa. Juurikin hänen päihdehuuruisiin nuoruusvuosiinsa ajoittuvat sellaiset kitararockin klassikot kuin White Room ja Sunshine of Your Love (joita ei valitettavasti Helsingin-keikalla kuultu).

Keikan jälkeisessä poistumistungoksessa kuulin vain positiivisia arvioita keikasta. Claptonin etäisyys ei tuntunut haittaavan ketään. Se, että Clapton jätti yleisönsä kylmäksi, selvisi vasta seuraavan vuorokauden puolella Iltalehti.fi:n keikkaraportista.