Eyehategod Club YK:lla – sludge metal -sauna suoraan 90-luvulta

Eyehategod soitti tajuttoman kovan keikan tajuttoman kovassa kuumuudessa.

Teksti: Lasse Auranne, kuva: Century Media

Eyehategod
Club YK, Helsinki
9.7.2011

Hyvää kannattaa odottaa. Lousianan sludgelegenda Eyehategod julkaisi debyyttinsä In The Name of Suffering jo vuonna 1992 ja klassikkolevynsä Dopesickin 1996. Sen jälkeen yhtye on ollut telakalla, tehnyt comebackin, käynyt vieroituksessa ja elänyt läpi hurrikaani Katrinan. Vasta nyt vuonna 2011 heidät on saatu Suomeen. Ja vastaanotto oli asianmukainen.

Keikkapaikka ehti kirvoittaa kummastelua pitkin kevättä. Miten pahoinvoinnille ja ahdistukselle perustuva sludgekuonassa tarpominen sopii kevyen housen ja kemiallisen hedonismin pääkallopaikkana tunnettuun YK-klubille?

Loppuunmyyty keikkapaikka oli tupaten täynnä. Kahdessa kerroksessa sijaitseva klubi on rekisteröity tietylle määrälle ihmisiä. Kun tämä koko massa tuppautui samaan aikaan toisen kerroksen esiintymisalueelle, oli tungos järkyttävä. Päälle vielä heinäkuinen törkeä helle ja meininki oli kuin saunassa. Jos siis saunassa moshattaisiin ja daivattaisiin kiukaan päälle.

Kyynärpäitään käyttäen pääsi kuitenkin suht helposti liikkumaan, ja piskuinen baaritiski toimi ihmeen tehokkaasti. Sounditkin toimivat, onhan YK:n äänentoisto suunniteltu bassotaajuksia silmällä pitäen.

Bändi soitti aivan saatanan hyvin. 90-luvulla kitarat pidettiin vielä järjellisissä vireissä, eikä tempojen laahaavuus ollut itsetarkoitus. Eyehategodin raskaus ei ole siis keinotekoisin kikoin hankittua, vaan se perustuu tylyihin riffeihin ja saumattomaan yhteissoittoon. Kaiken tämän päälle laulaja Mike Williams oksentaa pahoinvointiaan kuin olisi vieläkin pahimmissa pollerefloissa.

Ja siltä hän näyttikin. Tummissa silmäpusseissaan ja t-paita-pitkähihaisen-paidan-päällä -tyylissään hän näytti nousseen haudasta, johon olisi kapsahtanut joskus 90-luvulla. Hyväntuulinen laulaja intoutui kutsumaan koko yleisön lavalle encoren aikana.

Settilista painottui kahden keskeisen levyn, Dopesickin ja Take As Needed For Painin materiaaliin. Ja mikäs siinä oli White Niggerin ja muiden tahtiin päätä nyökytellessä. Kuultiin myös yksi aivan uusi biisi, joka sopi jatkumoon hyvin.

Vaikka Eyehategod soitti järjettömän kovan keikan, ei yleisön merkitystä voi väheksyä. Tajuttomassa kuumuudessa porukka jaksoi sekoilla ja daivailla keskeytyksettä läpi keikan.Tätä tilaisuutta oli selvästi odotettu. Pari jytäurpoa ehti flaidatakin keskenään, mutta tavallaan sekin kuului asiaan. Eihän tämä mitään kivaa musiikkia ole, saatana.

Keikan jälkeen joku tokaisi myöhäisillan klubille lippuja myyvälle naiselle, että tämän illan paras anti oli tässä. Siinä taisi olla koko klubin historian paras anti ylipäätään.

Itse siirryin Kallion Lepakkomieheen, jossa soitti tämän hetken kuumin garagebändi The Splits pöyristyttävän kovan ensikeikkansa, ja sekosin Sähkö-iskun elektroniseen ekstaasiin, joka myös vasta debytoi lavalla. Mutta se onkin jo toinen tarina. Nukkumaan menin kännissä ja onnellisena.