”Fasistit, olette tuomittuja häviöön” – Nina Hagen Helsingissä

26.4.2016 – Helsinki, Kulttuuritalo

28.04.2016

Teksti: Susanna Nyberg, kuvat: Jacques Saph

Kaikki alkoi siitä kun tätä edellisenä päivänä vastaanotin viimein hyväksytyksen tähän konserttiin, jota olin odottanut kuin kuuta nousevaa. Heti aamusta jännitys oli huippulukemissa – olinhan kuunnellut Nina Hagenia sarjatulella kolme viimeistä vuotta ja hekumoinut ajatuksella että jonain päivänä pääsen näkemään legendan livenä.

Kulttuuritalo kuhisi kuin muurahaispesä noin tunti ennen keikan alkua. Joku yritti vaivalla kaupata ylimääräisiä lippujaan heti pääkallopaikan ovien tuntumassa. Ihmiset särpivät kahvia ja viiniä kilpaa, tunnelma oli suhteellisen yläluokkainen muttei kuitenkaan poissulkeva. Näkyipä paikan päällä muutama julkkiskin. Sanoisin, että keskimääräinen yleisön ikä oli varhaisissa nelissäkymmenissä, kuudenkymmenen euron lippuhinta varmasti sai monet nuoret punkkarit estymään.

ninahagen1

Jonot saliin olivat hitaat ja ihmiset ponnistelivat löytääkseen numeroidun paikkansa, minä mukaanlukien. Saan yleensä mahdottoman torjuntareaktion keikoille joissa paikallaan istuminen on pakollista, mutta tätä artistia en vaan voinut missata. Bändi ja Hagen saapuivat lavalle jo ennen kuin viimeiset eksyneet olivat päässeet penkeilleen, ja yleisö osoitti ihailuaan.

Ylenmääräinen jännitykseni sai pian kyytiä, sillä esitys alkoi lämpimällä vastaanotolla kuin musiikkiteatteri ikään. Selostusta oli joka kappaleen välissä ainakin alkuun – Nina kertoi hartaasti nuoruudestaan, perheestään ja vanhempiensa kokemasta kauhusta kansallissosialistien keskellä. Hän omisti hienosti osan show’sta varoittaakseen natsismin ja rasismin vaaroista, joka itselleni ainakin meni suoraan sydämeen. Laajalti covereista koostunut setti sisälsikin hienon tulkinnan All You Fascists Bound to Lose -biisistä.

ninahagen2

Mitä tulee Hagenin lauluääneen, pelkäsin pahinta nähtyäni muutaman klipin edellisiltä keikoilta; että hänen kuuluisa akrobatiaksi asti ylettynyt tulkintansa olisi kokonaan mennyttä, mutta sitä se ei ollut. Toki, ikänsä ja 45 vuotta kestäneen tiiviin uransa puolesta ei mikään ihmekään että ääni ei ollut entisensä, mutta matalalta ja suurimmaksi osaksi raspillakin vedettynä hänen vetonsa oli väkevä ja teki vaikutuksen. Tekniikasta ei ollut puutetta, vaikka parissa kohtaa laulu katosikin jonnekin sfääreihin, koska se tuli sen jälkeen takaisin entistäkin jylisevämpänä. Suurimman osan ajasta Hagen musisoi istualtaan soittaen samalla akustista kitaraa, mutta välillä klassisesti jalkeillaankin.

Puhetta oli ehkä liikaa, mutta sielukkuutta ja toisaalta komediaakaan ei siitä puuttunut. Manifesti sekoitteli englantia, saksaa, ranskaa ja venäjää. Ateistina/agnostikkona istuin hieman kyllästyneellä naamalla läpi kaikki vuodatukset taivaallisesta, Jeesuksesta ja kumppaneista. Välillä kerronta kulkeutui viime marraskuun Pariisin tragedioihin ja viimeisen vuoden sisään menehtyneistä musiikin suurnimiin, jota seurasi versio David Bowien Better Futuresta.

Tapahtuman kääntyessä loppuaan kohti sain kuulla riemukseni Hagen jo 70-luvulla adoptoiman My Wayn kaikkien niiden gospel-kappaleiden jälkeen, ja pian sen saattelemana hänen ikiomansa, Frühling in Parisin. Kerran soitto keskeytyi siihen, että Nina pahoitteli rumpalinsa puuttumista promoottorien säästösyiden vuoksi. Osa yleisöstä jätti jossain vaiheessa istumapaikkansa ja nousi ylös tai jopa lavan reunalle asti osoittamaan suosiotaan. Täytyy sanoa, että järjestyksenvalvojat hoitivat hommansa nipottamatta ja käskyttämättä ihmisiä liikaa. Äänentoistossakaan ei ollut mitään valittamista tunnelma oli vapautunut.

Kaiken kaikkiaan esitys oli ehdottomasti näkemisen arvoinen, joka johtui enimmäkseen Hagenin rautaisesta esiintymistaidosta kuin kappaleista, olisin nimittäin kaivannut vähemmän covereita. Toivon mukaan Helsinki saa kokea hänen keikkansa uudestaankin, mutta tosiaan – seisomapaikoilla ja enemmillä omilla biiseillä varustettuna, pliis.

Lisää luettavaa