Muusikkona ja On the Rocks -ravintolan ohjelmapäällikkönä tunnettu Luca Gargano hyppäsi vaihteeksi toimittajan saappaisiin ja suunnisti Helsingin Suvilahdessa järjestettyyn ysäripop-tapahtumaan. Nyt Gargano kertoo viikonlopun tapahtumista ja antaa järjestäjille asiallisen vinkkipaketin ensi kesän varalle.
Teksti ja kuvat: Luca Gargano
We Love the 90’s
Suvilahti, Helsinki
29.–30.8.2014
Perjantai 29.8.
Olen saanut kutsun kaksipäiväisille ysäridancefestareille, enkä todellakaan aio jättää sitä käyttämättä. Tapahtuma on Kalle Keskisen Loud n’ Live Promotions Oy:n ensimmäistä kertaa järjestämä, ja esiintyjälista on kuin Matti Airaksisen Parasta ennen -ohjelmasta.
Pandora, E-Type, Captain Jack, Dr. Alban, Aikakone, Waldo’s People ja tusina lisää ehtaa meininkiä, joka aikanaan liikutti karvanoppacorollat maaliin, vaikka bensa olisi loppunut! Nyt on järjestetty jotain, millaista en olisi osannut kuvitellakaan! Onkohan meno siellä kuin legendaarisessa vuoden 1995 Rantarockissa? Onkohan siellä ketään?
Kuljen tihkusateessa kohti Suvilahtea ja virittäydyn tunnelmaan kuuntelemalla festarin omaa Spotify-soittolistaa. Cappellan biiseissä on taikaa, ja olen hetken omassa nuoruudessani 1990-luvun alkupuolella, ajassa kun oltiin elämänjanoisia ylioppilaita ja tällaista musiikkia piti karsastaa vain koska se soi joka paikassa.
Minäpä olin musiikillisesti ennakkoluuloton ja omien rockvirityksieni ohella hetken myös dancebändissä. Tehtiin yksi omakustanne-ep ja kaksi sinkkua, mutta hajottiin muistaakseni musiikillisiin erimielisyksiin. Muistojen tulva on valtava. Monikohan tulee tänä viikonloppuna nostalgioimaan? Onkohan siellä yhtään nykynuorta vai pelkästään meitä eilisen nuoria?
Alue on yli puolet pienempi kuin samassa paikassa järjestettävillä Flow-festareilla, ja väkeä näyttää olevan hienosti paikalla. Passijonoon kuuluu Captain Jack coveroimassa KC & the Sunshine Bandin Give it up -klassikkoa, sitten lavalla juontavat Radiomafian Salovaara ja Anssi.
Kyllä. Ymmärrän välittömästi, ettei tämä tapahtuma ole edes tarkoitettu 1980-luvun jälkeen syntyneille. Tänä viikonloppuna pääosaa näyttelevät nostalgia ja kitsch-henkinen muistelu. Sadekin taukosi, ja koska jonotus on pitkä, ehdin havainnoida ihmisiä: moni on panostanut pukeutumiseen, ohi kulkee pari aikaa jäätävää ysärikundia. Kärpäslaseja. Mutta mitä nämä krepatut hiukset ja aurinkolipat täällä tekevät? Minun historiassani ne kyllä kuuluivat 1980-luvulle!
Pääsen vihdoin sisään, ja päälavalla laulaa 47-vuotias italialaistähti Alexia. Hienosti laulaakin, mutta miksei lavalla ole mitään? Vain kiipparistiukkeli, joka on soittavinaan. Ei tanssijoita, ei videoita, ei edes taustalakanaa.
Pian huomaan, että koko tapahtumaa leimaa taloudellinen varovaisuus. On menty pienellä, koska ei ole odotettu valtavaa suosiota. Sehän on oikeastaan ihan fiksua näinä epävakaina aikoina. Taloudellisesti epävakaata oli 1990-luvun lamassakin, ja sitä ahdistusta tämä musiikki aikanaan lievensi. Summer is crazy, la la la laa.
Haistoinko juuri CK Onen? Tehdäänkö sitä vielä? Käyttääkö sitä joku nykyäänkin, vai onko se kaivettu tätä tapahtumaa varten samasta kaapista kuin nuo lappuhaalarit? Pari heppua näyttää aivan Kimi Räikköseltä. Tai ehkä Kimi näyttää ysäriltä.
Osa festarivieraista on pukeutunut hienosti 1990-lukulaisittain, osa taas näyttää siltä kuin he eivät olisi muuttaneet pukeutumisessaan mitään 20 vuoteen. On hiukan viileää, eikä vip-puoli oikeastaan erotu mitenkään karvalakkialueesta. Vippilippuja on myyty niin paljon, että kaljajono on pitkä täälläkin. Alexia esittää uudempaa tuotantoaan ja laulaa todella hyvin. Tässä ei ainakaan ole mitään ironiaa, vaan moni osaa sanat ulkoa biiseistä, joita en muista koskaan kuulleeni. Alexialla on oikeita faneja, ja miksipä ei olisi.
Juomahinnasto on sama mihin festareilla on totuttu: olut 7€, lonkero ja siideri 8€, shotti 6€, mutta ei pantteja. Vipissä on valkoinen matto, jolla on jo useita rutattuja muovituoppeja. Tarkkailen ihmisiä, jotka jonottavat juomapisteisiin. Alexia coveroi Eurythmicsin Sweet Dreamsia ja jengi tinttaa tosissaan: kalliita juomia kannetaan pöytiin pahvilaatikoittain. Firman kortilla? Hirveän moni röökaa.
Kaksi arviolta viisikymppistä kissaa tanssii kuin parikymppiset. Kuin parikymppiset silloin, kun he olivat parikymppisiä. Se on täällä tarkoituskin. Olen joutunut aikapoimuun, jossa on kollektiivisesti unohdettu vuosituhannen vaihtuminen.
Jengi alkaa olla humalassa, kundit halailevat ja joku mimmi on karistavinaan tuhkaa heidän päällensä. Porukka alkaa velloa edes takaisin eikä keskity lavan tapahtumiin, vaikka nyt tulee Uu la la la. Jumalauta, kello on viittä vaille seitsemän perjantaina ja täällä on jo Rantarock -95! Joku kusee vip-alueen nurkkaan.
Hetkinen, täällähän on kolmaskin lava jossain! Nyt missaan Mr. Presidentin. Ahaa, kolmas lava on Kattilahallissa, ja sinne pitää kulkea tukkoisen anniskelualueen läpi ja ohi vessajonojen. Ei mahdu, en mene, voi Coco Jambo.
Alexia lopetti samaan kappaleeseen millä aloittikin eli Summer is Crazy. Anssi ja Pertti nousevat pikkulavalle huutelemaan Bad Boys Blueta. Anssi ”ilmaspiikkaa”, ja onhan tämä ihan kreisiä. Tätä olen tietämättäni kaivannut 1990-luvulta: Anssin ja Salovaaran juontamista!
Sitten tajuan, että Kattilahallissa esiintyy seuraavaksi Aikakone. Pakkohan sinne on siis tunkea! Juutun ryysikseen 20 minuutiksi ja totean, että tämä on koko festivaalin suurin virhearvio: Kattilahalli on aivan liian pieni näin suosituille artisteille, eikä siellä ole edes anniskelua.
Järkkäriparat annostelevat parhaansa mukaan ihmisiä sisään ja ulos, hallissa on käytännössä pieni lava, tosi pieni äänentoisto ja hiukan valoja. Juuri tällaisia bileitä me järjestettiin itse 1990-luvulla! Nostalgia vain kasvaa, kun itse Jocka Träskbäck nousee lavalle. Hän on kuulemma viimeksi spiikannut Aikakoneen vuonna 1996, ja nyt luvataan legendaarista keikkaa.
Vuosikymmenen suosituin popyhtye astelee lavalle pukeutuneena kuin silloin. Koko meininki on kuin silloin. Tähtikaaren taa on kova avausbiisi, ja täysi sali laulaa mukana. Aikakone on naiivi ja kiltti kuin koko 1990-luku. Pari pienempää hittiä rauhoittaa hiukan tunnelmaa ja antaa tilaa havainnoinnille: vaikka yhtye on ilmeisesti ollut taas aktiivisesti olemassa, on tämä monelle pelkkää nostalgiaa. Takanani miehet hämmästelevät bändin uutta jäsentä Jazua. ”Missä Vera on?”
Sitten paukutetaan isolla vaihteella: Alla Vaahterapuun, ja Sanin mikki on suhteettoman kovalla verrattuna taustaan. Itse asiassa salin äänentoisto on niin kuppainen, ettei taustoja voisi edes ajaa yhtään kovempaa. Näin tämä kuulostaa karaokelta – hyvin lauletulta mutta silti karaokelta.
Jollain on tosi isot aurinkolasit sisällä, eikä karaokesoundisuus näytä häiritsevän juuri ketään – tämähän on karaoke-Suomesta tuttua iskelmää, yhteistä musiikkia, jota lauletaan itse lähiöbaarin mikkiin.
Huomaan joutuneeni valinnan eteen: päälavalla aloittaisi pian Waldo’s People, mutta täällä hallissa kolmen vartin päästä Dr.Alban. Jos nyt lähden, en varmasti pääse takaisin. Mitä teen? Koska on kuuma ja jano, päätän palata vippiin. Ulkona on jo täysi juhannus: jengi törmäilee toisiinsa ja kaatuilee roskien sekaan. Lavalla pauhaa Waldo’s People ja meno on tosiaan kuin Rantarockissa 19 vuotta sitten, niin Waldokin sanoo. Juttelen Matti Airaksisen kanssa ja lupaan mennä kohta vieraaksi YleX:n ysärilähetykseen.
Vip-lipun ostaneille on myös ruokailu, ja vippi onkin jättimäinen ruokasali. Hurjasti pöytiä ja valkoiset liinat. Nämä ovat sellaisten aikuisten festarit, joilla on varaa kalliseen kaljaan ja vip-lippuun, joka ehkä neljänneksellä ihmisistä onkin. Liikaa jonoa, en viitsi jonottaa juomaa.
Waldosta kuuluu pumpumpum ja laulaja Karoliina Kallion revittelyä. Lavalla on ryhmä osaavia muusikoita ja yleismeininki kuulostaa modernilta popilta eikä lainkaan nostalgiahassuttelulta. Iso ryhmä pyroineen myös näyttää hyvältä verrattuna aiempiin soolo- ja duoesityksiin. Palaan Matin luo.
YleX:n suorassa lähetyksessä vierailevat Captain Jack, Mr President sekä Alexia. Lähetystä seuraava yleisö hurraa ja Matti huudattaa. Lopulta höpisen itse hetken radioon ja poistun alueelta. Olen saanut sen verran 1990-lukua, etten nyt kykene enempään, vaikka illan viimeinen esiintyjä E-Type ei ole vielä edes noussut lavalle.
Lauantai 30.8.
Festivaalijohto pahoittelee somessa eilisen jonoja ja siivottomuutta. Sanoivat suoraan, että suosio ylitti odotukset. Ehkä täällä pääkaupunkiseudulla on myös eri vaatimustaso järjestelyiden suhteen, sillä moni asia oli kyllä kylätapahtuma-luokkaa.
Kiirehdin alueelle myöhässä, sillä olisin halunnut nähdä E-roticin. Cappellakin oli perunut keikkansa viime hetkellä, ja minä saavui keskelle Captain Hollywoodin bassojylinää. Pikkulavan äänentoisto ei riitä millään, ainoa mitä kuuluu heti miksauskopin jälkeen on humiseva ja jylisevä basso. Pitäisi olla viivelinja. Äh. Pitäisi vain olla isommat ja paremmat kamat. Nyt sen sijaan voi ainoastaan ryysiä lähemmäs, mikäli haluaa jotain kuulla.
Suuntaan Kattilahalliin, missä Hausmylly soittaa iskelmäänsä ja täysi sali bailaa Ikävää lokakuuta. Sitähän suomiysäri on, iskelmää. Aikakone, Hausmylly, CatCat tai näiltä juhlilta puuttuva Movetron ovat kaikki kuin tilaustavaraa iskelmäradioihin ja karaokeen: tuulipukukansan turvaruokaa, maksalaatikkoa ja lasi maitoa.
Vaikka ilmiöt olivat samanaikaisia ja molemmissa oli tanssirytmi, ei suomiysäripopin genre ole sama kuin kansainvälisillä danceryhmillä, varsinaisesta teknosta puhumattakaan. Sikäli on siis väärin puhua vaikkapa Aikakoneesta dancena.
Mutta ketä kiinnostaa genremäärittely, täällä kiinnostaa nyt vain 1990-luku ja se, että artistit esittävät tuttuja kappaleita. Jos kolme viikkoa sitten tällä samalla alueella juhlivat uuden ja erikoisen musiikin ystävät, niin nyt halutaan vanhaa ja tavallista. Onko se väärin? Ei tietenkään.
Captain Hollywood räppää lopuksi beatboxauksen päälle, ja tunnelma on hetken kuin jossain hiphop-tapahtumassa. Päälavalla alkaa kuitenkin taas mölinä, kun ruotsalainen Basic Element paukuttaa hittejään. Ihmiset tanssivat jopa vip-alueen kaljajonossa. Ja laulavat mukana. Ja joka paikassa vedetään röökiä koko ajan. Tupakoiko tämän festivaalin yleisöstä useampi kuin väestöstä keskimäärin? Mistä sellainen voisi kertoa?
Basic Element -heppu Peter Thelenius vetää tunteella ja spiikkaa suomeksikin. ”Kiitosssaatanaperkele, we got a new song coming up now.” Uusi biisi kuulostaa vuodelta 1996. Peruselementti. Pyrojakin.
Röökihomma saa koomiset mittasuhteet, kun yritän löytää vipistä paikkaa, missä voisin nauttia juomani ilman, että joku polttaisi vieressä. Mutta kai tämä kuuluu asiaan, sillä 1990-luvulla sai polttaa joka baarissa, ja baarihan tämäkin on. Humalaiset törmäilevät, kello on vasta kahdeksan. Alan taas katsella festivaalin yleisöä.
Nuorimmat täällä ovat kolmekymppisiä, eikä heitä ole paljoa. Kyllä tämä jengi on syntynyt pääosin 1960- ja 1970-luvuilla. Matti Airaksinen kysyikin eilen yleisöltä, että kauanko tämä buumi vielä jatkuu. ”Jaksatteko vielä 20 vuoden päästäkin?”
Ensi vuonna tämä festari tulee ihan varmasti uudestaan ja isompana. Sen verran täällä on ostovoimaista yleisöä, että on ennemminkin outoa, ettei tätä ole tehty aikaisemmin.
Pohdintani keskeytyy, kun Basic Element loppuu kuin seinään. Jotain siellä säädetään. Hajosiko kovalevy? Kukaan ei spiikkaa mitään. Kysymysten tulva täyttää mieleni.
Puhuivat ysäribuumista, mutta onko nyt muka sellainen? Onko tämä muotia? Vai onko tämä vain nostalgiahassuttelua tietyn ikäisille? Koska jos tämä olisi buumi, pitäisi täällä olla nuoriakin, eikö? Ja ollaanko täällä tosissaan vai läpällä? Ollaanko täällä, koska oma musiikkimaku on karvanoppa-osastoa?
Vai koska ollaankin oikeasti tiedostavia trendinnuuhkijoita? Post-ironisesti aitoina hipstereinä, jotka diggaavat sitä, mitä trendipellet eivät vielä kehtaa?
Ja voiko joku muka digata jotain läpällä? Musiikistahan joko pitää tai ei, riippumatta sen mahdollisista ominaisuuksista tai kytköksistä johonkin kulttuuriseen kontekstiin. Tai ajatellaan paremmin: jos joku diggaa vain kulttuurista kontekstia muttei oikeasti itse musiikkia, onko siinä mitään tolkkua? Tällaisia kävijöitä lienee esimerkiksi Pori Jazzissa tai Savonlinnan oopperajuhlilla. Kenties siellä Flowssakin. Ehkä Tuskassa. Täällä tuskin. Ja tietysti samat kysymykset voisi esittää mistä hyvänsä musiikkigenrestä.
Vai onkohan täällä Suvilahdessa 20 vuoden päästä We love EDM -festarit, joiden kävijät ovat syntyneet 1990-luvulla?
Ilmeisesti Basic Element vain loppui, enkä ehtinyt mietiskelyltäni sitä edes tajuta. Lavalla rakennetaan jo DJ Bobon showta, ja hänellä tuleekin lavan täydeltä tavaraa. Vaan ensin on mainio ysärimimmi Pandora pikkulavalla. Nyt on pakko päästä mahdollisimman lähelle, koska tästä haluan kuullakin jotain.
Hakeudun vip-alueella kohti lavaa, ja alue on erotettu karvalakkialueesta perinteisellä mellakka-aidalla. Kaksi mammaa ja yksi heppu seisovat aidan askelmalla, eikä kukaan meistä näe heidän takaansa lavalla juontavia Anssia ja Salovaaraa. Käyn kysymässä, eivätkö he tosiaan näkisi 40cm alempaa. Eivät kuulemma. Eikä heitä kiinnosta, vaikkei heidän takaansa mitään näekään. Alan kiehua. Kysyn myös vieressä bostaavilta järkkäreiltä, onko tämä ok. ”Siinä on koroke, jotta siinä voi seistä”, vastaa järjestysmies. En ymmärrä lainkaan. Ehkä tämä on tapana jossain. Poistun taaemmas.
Pandora tulee lavalle ja kysyy suomeksi, mitä kuuluu. Ihan ok kai, vaikka vieläkin kiukuttaa. Onneksi nyt tulisi mainiota ruotsipoppia ja vielä kotimaisella bändillä: Pandoralla on rummuissa edellisenä päivänä Waldonkin kanssa soittanut Sami Lehto, bassossa Pirkka Isotalo ja viulistina Antti Untamala. Viides lavalla oleva kaveri soittaa MacBookiaan, häntä en tunnista.
Tässä vedossa on heti kärkeen samantyyppinen ongelma kuin eilisessä Waldossa: tämäkään ei ole nostalgia-akti. Bändi soittaa hyvin, Pandora laulaa hyvin, biisit ovat hyviä, mutta mikään ei kuulosta 1990-luvulta. Joudun myös perääntymään hiukan asemistani humalaisten tanssijoiden sohiessa minua röökeillään. Tämä on huvittavaa, sillä en minä yleensä noteeraa tupakointia, mutta nyt on kuin olisin isolla röökialueella.
Äänentoiston surkeus tekee keikan seuraamisesta mahdotonta. Onko tämä Naked Sun? En saa selvää. Miksauskopin kohdalla erottaa enää rummut. Basso on jylisevää muhjua, laulukin katoaa. Jossain lopetuksessa kuulee, että bassossa on särö. Sääli, koska ehdin juuri kiinnostua kuulemaan, millaisina versioina Pandoran ysäribiisejä soitetaan.
Tell the World, kebab-komppia, välillä Pandora soittaa akustista kitaraakin. Yleisö reagoi ihmeen laiskasti, taitaa olla jo melko humalassa. Yhtäkkiä bändi soittaa Prodigya! Hahaa, yleisössäkin osataan No Good (Start the Dance). Joku tanssii aerobickiä.
Sitten tempo hidastuu, Pandora huudattaa jengiä, räppääkin vähän ja jatkaa debyyttisinglellään Trust Me. Voisi olla ihan mainiota, mutta tämä PA. Tämä on lelu. Tämä on noloa. Ja niitä roskiakin on taas todella paljon.
Kalle Keskinen, tässä ilmainen muistio parannettavista asioista ensi vuodelle: kunnon PA joka lavalle, tarpeeksi roskiksia ja vessoja, panttituopit ja -tölkit, ei nimiartisteja Kattilahalliin ja savuttomat baariteltat. Käy toki vakoilemassa myös muilta Suvilahden festareilta, miten alueen saa viihtyisäksi ja toimivaksi. Sitten ei kun uusiksi vaan!
Festivaalin päätösartisti on eurodancen kummisetä, 46-vuotias sveitsiläinen tuottaja-artisti Dj Bobo. Mies on myynyt 14 miljoonaa levyä ja jatkanut tasaisesti danceuraansa vuodesta 1993 lähtien. Nyt Bobolla on sirkuskabaree-teema, ja lavalla on myös taustavideoita ja showta eikä vain budjettiratkaisuja.
Alun Welcome to my Crazy Circus -tivolihassuttelun jälkeen pamahtaa heti ilmoille Somebody Dance with Me, eikä kukaan alueella jätä pyyntöä toteuttamatta. Lavalla on bändi sekä tanssijat, tämähän on ihan laatuviihdettä. Jätän Bobon ryhmineen veivaamaan hittejään ja kuulen Sörnäisten rantatielle saakka onnellisen yleisön mylvinnän.
Joillekin tapahtuma oli nostalgiatrippi, mutta varmasti monelle myös kaivatut festarit, joilla vihdoinkin soitetaan omaa lempimusiikkia. Kun kasariheviyleisö alkoi keski-ikäistyä, oli heille välittömästi omat klubit ja festarit. Siksi kestikin kumman kauan saada tällainen tapahtuma popmusiikille, joka oli Euroopan suosituinta 1990-luvulla.
Kysyntää on, Keskinen todisti sen.