Fields of the Nephilim Helsingissä – Toivottavasti ei viimeinen uloskäynti kadotetuille

Goottirockin klassikkobändi Fields of the Nephilim vieraili Helsingin Virgin Oilissa. Hiipumaan päin ollut yhtye yllätti esittämällä vahvimman Suomen-keikkansa.

Teksti: Saku Schildt, kuvat: Ari Korpi

Fields of the Nephilim
Virgin Oil Co, Helsinki
22.3.2013

Se voi olla bändille hankala paikka, jos on tehnyt maailmankaikkeuden parhaan livelevyn.

Fields of the Nephilimin vuonna 1991 julkaisema Earth Inferno nimittäin hipoo täydellisyyttä. Levy on kuin oviaukko unimaailmaan, jonne eksyvä kohtaa kauniita, hauraan eteerisiä ja pelottaviakin näkyjä asioista ja olennoista, joiden ymmärtämiseen ihmisellä ei ole edellytyksiä.

Mutta milläs siitä enää keikoilla parannat? Yleisöhän on hemmoteltu jo valmiiksi pilalle.

Osaksi tämän takia Nephilimin uudempi livelevy, viime vuonna julkaistu Ceromonies tuntuu laimealta. Ihan hyvähän se on, mutta ei läheskään niin hyvä kuin edellinen.

Vuonna 1984 Stevenagen pikkukaupungissa Englannissa perustettu Nephilim on nähnyt matkallaan monta mutkaa. Nykypäivänä on huvittavaa esimerkiksi ajatella, että bändin alkuperäiseen kokoonpanoon kuului saksofonisti. 1980-luvun loppuun mennessä yhtyeestä oli jalostunut yksi goottirockin vaikutusvaltaisimmista kokoonpanoista, mutta bändi hajosi pian Earth Infernon jälkeen.

Sittemmin Nephilimin taival on ollut sekasotkua. McCoy innostui aiempaa metallisemmasta tyylistä, ja hänen Nefilim-projektinsa ainoaksi julkaisuksi jäänyt Zoon-albumi (1996) oli goottirockin sijaan industrial-sävytteistä death metalia. Muut jäsenet jatkoivat keskinkertaisissa Rubicon-, Last Rites- ja NFD -yhtyeissä. Viimeksi mainittu on esiintynyt muun maussa 69 Eyesin kanssa.

1990-luvun lopussa yhtye lupaili, että vanha miehistö palaisi tositoimiin, mutta sellaista ihmettä ei tähän päivään asti ole nähty. Sen sijaan Jungle Records julkaisi vuonna 2002 Fields of the Nephilim -nimellä albumin Fallen, jonka McCoy kuittasi nopeasti keskeneräiseksi demokokoelmaksi ja huijaukseksi.

Virallista uutta Fields of the Nephilim -levyä saatiin odottaa niinkin kauan kuin vuoteen 2005. McCoyn sooloprojektiksi typistynyt Nephilim julkaisi tuolloin Mourning Sun -albumin, joka kulki edelleen suuruusvuosia metallisemmalla poljennolla. Julkaisu ei osoittautunut ajattomaksi mestariteokseksi, mutta se palautti Nephilimin onnistuneesti ihmisten mieliin.

Fields of the Nephilim keikkailee suhteellisen harvoin, mutta suomalaisilla on syystä tai toisesta ollut mahdollisuus nähdä bändi useaan otteeseen. Ensin yhtyeen vanha fani Ville Valo kutsui orkesterin esiintymään Helldone-festivaalille vuonna 2007. Seuraavana vuonna yhtye nähtiin Tuska Open Airissa.

Helldonen keikka oli menestys, Tuska ei – auringonpaisteesta nautiskellut yleisö ei goottihämyilylle syttynyt, ja katsomossa pystyi ongelmitta kävelemään miksauspöydän luota eturiviin joutumatta käyttämään kyynärpäitään. McCoy näytti helpottuneelta päästessään lopulta livahtamaan katseiden alta backstagelle.

Molempia edellä mainittuja keikkoja vaivasi sama tauti kuin viimevuotista Ceromonies-liveä. Nephilim ei kuulostanut siltä tutulta, upeita levyjä 25 vuotta sitten tehneeltä kryptiseltä rockbändiltä, vaan yhtye luotti enemmän metallikitaroihin ja särövalleihin. McCoyn tavaramerkinomainen laulu oli yhtä omailmeistä kuin aina, mutta muuten paketista puuttuivat sävyt ja dynamiikka.

Kolmas kerta toden sanoo. Virgin Oilissa McCoy joukkoineen todisti olevansa edelleen terässä. Bändi maalaasi samoja taianomaisia, luihin ja ytimiin porautuvia äänimaisemia kuin nuoruusvuosinaan.

Aivan aluksi ei tosin tuntunut siltä. Mourning Sunin Shroud (Exordium)– ja Straight to the Light -aloituskaksikon aikana bändillä oli selviä käynnistymisvaikeuksia, ja toinen kitaristi näytti unohtavan alkufiilistelyn aikana tyystin osuutensa. Keikka pääsi kunnolla vauhtiin vasta kolmanneksi esitetyn, junan lailla eteenpäin syöksyneen One More Nightmaren aikana.

Hieman yllättäen McCoy tarjosi yleisölle runsaasti bändin vanhaa tuotantoa. Edellisillä Suomen-vierailuillaan Nephilim luotti enemmän Mourning Sunin kappaleisiin, mutta nyt levy jätettiin alun jälkeen tyystin paitsioon. The Nephilim -albumin (1988) ystävät saivat rahoilleen vastinetta, kun bändi vyörytti esille Love Under Willin, Moonchildin ja The Watchmanin kaltaisia fanisuosikkeja.

Nephilimin miehistö on muuttunut tämän useaan otteeseen bändin uudelleenaktivoitumisen jälkeen. Nykyiselle kokoonpanolle toivoo pitkää ikää, sillä yhtyeen kitaraosasto on paremmassa kunnossa kuin vuosiin. Merkittävä osa koko bändin viehätyksestä piilee unenomaiseksi kudelmaksi punoutuvassa kahden kitaristin yhteistyössä. Wikipedian mukaan Paul Wrightin ja Peter Yatesin tontit ovat perineet Gavin King sekä Adam Antinkin kanssa työskennellyt Tom Edwards. Heille kuuluu paljosta kiitos.

Stalker-verkkojulkaisun mukaan basso-osuudet hoiti Helsingissä Nephilimin alkuperäinen basisti Tony Pettitt. Ilmeisesti Pettitt ja McCoy tulevat alkuperäisestä miehistöstä parhaiten toimeen, olihan basisti ainoa McCoyn lisäksi Fallen-albumin tekijätiedoissa mainittu vanhan miehistön jäsen.

Carl McCoy on silti yhtyeensä ehdoton keskipiste. Hänen kolkko, muriseva äänensä tunkeutuu vastustamattomasti salin jokaisen nurkkaan ja syvälle kuulijan mielen sopukoihin. Olkoonkin, että herran ulosanti on riippuvainen valtavasta kaiusta ja voisi kuulostaa riisutummassa ympäristössä hassulta – Nephilimin keulilla McCoy pystyy viittä vaille hypnotisoimaan yleisönsä.

Parhaiten McCoyn ja yhtyeen voima tuli ilmi ensimmäisen encore-osuuden päättäneessä Last Exit for the Lostissa. Tässä Nephilimin tunnetuimpiin töihin lukeutuvassa teoksessa McCoy laulaa – tai pikemminkin lausuu – mystisiä lauseita paikallaan junnaavan riffin päälle, kunnes kuuden minuutin jälkeen biisi kiihtyy repiväksi syöksyksi kohti vääjäämättä kaukaisuudesta lähestyvää mustaa aukkoa. ”Eeppinen”-sana on kokenut nykypäivän nettikielenkäytössä inflaation, mutta tässä yhteydessä sen käyttäminen on oikeutettua.

Virgin Oilin keikasta kehkeytyi kaikille osapuolille antoisa kokemus. Runsaslukuinen yleisö oli silminnähden innokas, ja uskollisimmat tukijat olisivat ilomielin taputtaneet bändin lavalle vielä kolmannenkin kerran. Yhtye puolestaan kirjoitti pari päivää keikan jälkeen Facebook-sivuilleen terveiset: ”To all those who came out to see us in Helsinki, we thank you. We will definitely return to your great city.

Mikä jottei, tervetuloa. Uuden levyn saisitte kuitenkin ensin tehdä. Mourning Sunin jälkeisissä haastatteluissa McCoy lupaili uutta albumia jo seuraavalle vuodelle, ja noista ajoista on pian kulunut vuosikymmen.