Flow-festivaalin sunnuntai tarjosi panomusaa, kulttiyhtyeitä ja ”höhöhö tissit” -huumoria

Julius Töyrylä

Flow’n sunnuntaille oli tarjolla esimerkiksi Outkastia, Blood Orangea ja Mac DeMarcoa.

Teksti: Anton Vanha-Majamaa, Kimmo Vanhatalo, Otso Karhu, kuvat: Julius Töyrylä (otsikkokuvassa Outkast)

Flow Festival 2014
Suvilahti, Helsinki
8.-10.8.2014

Kolme päivää kestänyt Flow päättyi ekstaattiseen Slowdiven keikkaan. Sitä ennen kuultiin tanssittavaa rytmimusiikkia, kanadalaista indietä ja vaikka mitä muuta.

Pidemmittä puheitta: Rumban Flow-reportaasin kolmas ja viimeinen osa alla.

Blood Orange

Dev Hynes joutui järjestyksenvalvojien mukiloimaksi aivan festivaalin alla. Keikka toteutui kuitenkin sovitusti, eikä Hynes lopulta joutunut kökkimään pyörätuolissa. Paketissa ollut jalka ja huilitauot rumputasanteen reunalla kertoivat toki, ettei Hynes ollut vielä toipunut pahoinpitelystä.

Blood Orangen esiintyminen oli festivaalin parhaita. Bändi ammentaa vapaasti 1970- ja 80-lukujen funkista musiikkiinsa, joka on enemmänkin muovista kuin juustoista. Popkappaleiden kirjoittajana ylivoimaisella (kts. Solangen Losing You) Hynesillä riittää hittejä joita esittää kookkaan, neliäänisenä laulavan liveorkesterinsa kanssa.

Vaikka keikka on rikollisen aikaisin (klo 17.30 sunnuntaipäivänä), on ilma Blue Tentissä sakea. En ole varma, onko tämä suoranaisesti panomusaa – siihen väittäisin sen olevan aivan liian älykästä, ja myös vähän liikaa levynkeräilijöille tehtyä – mutta Prince on ehdottomasti läsnä teltassa. Hynes voisi olla hänen humaani, marginaaleissa viihtyvä inkarnaationsa.

(AV-M)

Slowdive

Kun kulttiyhtye palaa pitkän hiljaiselon jälkeen, väreilee ilmassa tietenkin jännitys. Monelle juuri se oman nuoruuden bändi Slowdive esiintyi livenä paluukiertuetta ennen viimeksi 20 vuotta sitten. Tauko on ollut pidempi kuin monella muulla viime vuosien naftaliinikuoriutujalla.

Slowdive tuntuu jatkavan suoraan siitä, mihin se jäi. Yhtyeen jäsenet ovat ikääntyneet ja lauluun tullut syvyyttä (eritoten Rachel Goswellilla), mutta sen elokuvallinen, maisemiltaan lähempänä amerikkalaista preeriaa kuin berkshireläistä nyhjäystä oleva musiikki on yhtä tuhtia kuin ennenkin. Päälavalla hurmanneen (ja ärsyttäneen) Outkastin jälkeen Slowdive muistutti täydessä Black Tentissä siitä, miten voimakkaimpiin keikkakokemuksiin ei useinkaan liity näkemistä.

Itse seisoin liki koko keikan ajan silmät kiinni. Kun avasin ne, näin kauniin puhtaina hohtavia valoja, instrumentteihinsa keskittyvän yhtyeen, ja sen taustalla komeilevan Slowdive-tekstin. Kun suljin silmäni, näin värejä, muotoja ja maisemia: postikortteja menneestä ja tulevasta. Vakuuttavinta oli se, kuinka nopeasti näihin tiloihin vaipui, vaikka paikalle saapui myöhässä ja Outkastin kaltaisen esiintyjän jälkeen.

Näin yhtyeen Portossa ulkoilmafestivaaleilla alkukesästä. Tuolloin sen massiivinen musiikki soi pimeässä illassa kaikessa avaruudessaan. Allison, Morningrise ja päätöksenä kiertueella käytetty Syd Barrett -cover Golden Hair syöksyivät lavalta taivaalle ja täyttivät sen. Flow’ssa musiikki taas pakattiin pienehköön kuusikulmaiseen tilaan, jonka ainut henkireikä oli baarin edustalle johtanut oviaukko. Siksi jälkimmäinen kokemus oli intiimimpi ja yksityisempi, siinä missä ulkoilmassa oli helpompi hengittää ja kokea konsertti yhdessä muiden kanssa. Kumpikin tila on otollinen Slowdiven musiikille.

(AV-M)

Janelle Monáe

James Brown tunnettiin aikanaan liikanimellä ”the hardest working man in show business.” Viittansa, torttukampauksensa ja tanssiliikkeidensä ohella päälavalla esiintyvä Janelle Monáe on ottanut myös tässä mielessä mallia Brownilta.

Monáe ei nimittäin kerta kaikkiaan suostunut luovuttamaan ennen kuin hän sai sunnuntain väsyneen festivaalikansan villiintymään totaalisesti. Hän hyppi, ulvoi, konttasi, kieri selällään maassa, ja laulatti katsomoa väsymättä, kunnes lopulta Flow-yleisö oli kirjaimellisesti polvillaan (tai ainakin kyykyssä). Sillä ei ollut siinä vaiheessa mitään merkitystä, etteivät läheskään kaikki hänen kappaleensa ole kovin kummoisia.

Janelle_Monae_001

Esimerkiksi keikan aloittanut Givin’ Em What They Loven askelsi turpeasti kuin pahemman luokan hard rock -dinosaurus. Versio James Brownin I Got You (I Feel Good):sta puolestaan oli vain tyhjiöpakattu halpiskopio alkuperäisestä. Monáen energia kuitenkin sai hövelille tuulelle. Yhtäkkiä fiilis oli aika helvetin hyvä!

Toisin kuin hänen toinen selvä esikuvansa Prince, Monáe ei ole popvisionääri, vaan enemmänkin vanhanaikainen viihdyttäjä. Tuossa roolissa hän onnistui loistavasti. Monáen esitys saattoi olla puhdasta popteatteria, mutta sitä kuunnellessa ja katsellessa ei voinut kuin hymyillä. Minkä nyt hikiseltä tanssimiseltaan ehti.

(KV)

Röyksopp on jo aloittamassa, mutta päälavalla esiintyvä Janelle Monáe pysäyttää minut. Viime vuotisen kakkosalbumin Primetime on juuri soitettu, Cold War pauhaa nyt upeasti, ja iso bändi valkoisissa asuissaan soittaa virheettömästi. Kansasilaismuusikosta on saanut vuoroin viihdyttäjän, vuoroin tiukan kontrollifriikin kuvan, mutta nyt hän vaikuttaa festivaalien iloisimmalta huippuammattilaiselta.

Keikka päättyy pitkään soolokavalkaadiin, missä kiipparit, kitara, perkussiot, basso, skat-laulu ja rummut esittelevät virtuoottista sooloilua, kun taas Monáe soittaa omansa yleisöä laulattamalla. Hänen show-intensiteettinsä on käsin kosketeltavaa, myös takarivistä. Loppujamiin mahtuu koko yleisön kyykytys sekä Monáen crowdsurffaus. Päätähti nousee takaisin lavalle, jää tanssimaan ja tärisemään selälleen maahan, ja kaksi soittajaa kantavat hänet raajoistaan lavalta pois, yleisön hurratessa äänensä käheäksi. Loppupuolen perusteella viikonlopun parhaita keikkoja.

(OK)

Mac DeMarco

Kiitettyä kanadalaissyntyistä indieartistia Mac DeMarcoa katsomaan mennessäni en oikein tiennyt, mitä odottaa. DeMarco on loistava laulunkirjoittaja, jonka levyistä pidän, mutta epäilin, olisiko live-kokemus sittenkin pettymys. Pelkäsin, että lavalla esiintyisi ylimielinen ja pahantuulinen arkkityyppinen slacker epävireisen kitaran ja vähän sinne päin soittavan taustayhtyeen kanssa.

Kuinka väärässä olinkaan! DeMarco esiintyi yhtyeineen Black Tentissä kuin kavereilleen soittamaan tullut naapuruston lahjakkain baaribändi. Soittaessaan konstailemattoman rokkaavia versioita sellaisista suosikeistaan, kuten Let Her Go, Rock and Roll Night Club ja Freaking Out the Neighborhood, DeMarco oli kaikkea muuta kuin etäinen. Hän pelleili ja vitsaili kappaleiden välissä, mutta muuntautui soittaessaan intohimoiseksi, väräjävine äänineen jopa koskettavaksi esiintyväksi.

Keikan lopuksi DeMarco surffasi yleisön käsien päällä, nappasi tupakan jonkun kädestä ja lauloi riehakasta versiota 2-levynsä päättävästä Still Together -kappaleesta. Yleisö söi hänen kädestään kuin kesyt kotieläimet. ”Togeeetheeer”, hän kiekui ja me ulvoimme innokkaasti mukana. Kun DeMarco pyysi yleisöä hengailemaan kanssaan keikan jälkeen, jatkoille oli lähdössä teltallinen innokkaita uusia ystäviä.

(KV)

Röyksopp & Robyn

Röyksoppin ja Robynin kaksituntinen yhteisspektaakkeli sai tukotettua Lumia Blue Tentin täyteen. Kolmeen osaan jaettu elektrokonsertti sisälsi ensin setin kummaltakin ja loppuun näytöksen yhteis-EP Do It Againilta. Aivan tasan ei kaksikon suosio silti mennyt – Röyksopp kulkee edelleen vuoden 2001 menestyslevyn Melody A.M:n maineella, kun taas Robyn on julkaissut hittitavaraa tasaisemmin. Tämä saa Röyksoppin näyttämään jopa lämmittelijältä, vaikka norjalaisduo hoitaakin 40-minuuttisensa hyvin.

Robyn on näyttävä esiintyjä, ja hänen ysärisoundeilla maustettu synthpoppinsa toimi iltaan loistavasti. Call Your Girlfriend kuulostaa hyvältä, eikä ennen rasittava Be Mine! ärsytä yhtään. Harmi, että kaksikon yhteisveto jää näkemättä, sillä Outkast ja Blue Tentin kuumuus ajaa minut ja monet muut kohti päälavaa.

(OK)

Outkast

Andre 3000:n ja Big Boin julkisuudessa puidut erimielisyydet saavat miettimään onko Outkastin 20-vuotisjuhlakiertue Atlantalaiskaksikolle vain pakollinen promo- ja fanivelvollisuus. Oli miten oli, Flow’n päälavalla nähtiin naurava, toisilleen huolettomasti vitsaileva kaksikko ja onnistunut läpileikkaus heidän tuotannostaan. Kuten odottaa saattaa, Outkast on härski, yliampuva, itsekeskeinen, kriittinen ja hauska. Jättiscreenillä pyörii joko liekkimeri, bootyshake tai kannabisviljelmät. Andre 3000 esiintyy haalarissa, missä lukee teksti “narcissistic americans” ja hihasta roikkuu “sold out” -hintalappu. Dj ei pääse yli uudesta lempihokemastaan “What the Hellsinki”.

Outkast_001

ATLiens ja Gasoline Dreams ovat kultaa. Ms. Jackson ja Hey Ya! soitettiin yllättäen jo keskellä settilistaa. Soundit ovat nyt balanssissa, tosin The Way You Move ja SpottieOttieDopaliscious kaipaavat oikeita puhaltimia. So Fresh, So CleanUGK:n kappale Int’l Players Anthem (I Choose You) ja Killer Miken kanssa tehty The Whole World päättävät humoristisen mutta hienon keikan tyylikkäästi.

Kahdenkymmenen vuoden yhteistyö on tehnyt kaksikosta parempia muusikoita, mutta ei ole vähentänyt pikkupoikamaista “höhöhö tissit” -huumoria. Andre3000 tulkitsee She Lives In My Lap -kappaleen kuin pehmeän eroottisen novellin, mutta screenillä heiluu itseään kosketteleva nainen. Big Boi kutsuu taustalaulajaa milk ladyksi ja Andre hihittelee.

“If you go home with your girl or boyfriend and if you don’t get any, I’m sorry I can’t help you, I did all I could”, Andre pahoittelee.

(OK)