Pet Shop Boys, Hurts
22.7.
Tall Ships Races
Luonto pilaa aina kaiken.
Kuten tälläkin kertaa. Hurts on paraikaa työstämässä läpi settinsä viidettä kappaletta, viimeisimmän albuminsa singleä Rolling Stone, joka yrittää ahtaa maailman kaikki kliseet kolmeen minuuttiin: ” She said her daddy was an alcoholic / And her mother was an animal / Now she’s living like a rolling stone.”
Ja kun Theo Hutchcraft miekkailee alkoholistien, eläinten ja vierivien kivien kanssa – tai kuten Miracle-kappaleessa, jossa kultainen sydän naulitaan ristille! – eleetön parvi lintuja muodostaa taivaalle moitteettoman auran ihan vain pilkatakseen lavalla hiki hatussa huhkivaa taiteilijaa. Kuten kesäteatterissa, luonto on pilannut ihmisen kömpelöt yritykset taiteeksi.
Tästä huolimatta: Hurts voittaa kuitenkin puolelleen. Olisi helppoa ajatella Hurtsin heppujen olevan Pet Shop Boysin poikia: iät natsaavat ja estetiikka on sama. Mutta silloin unohtuu, että Pet Shop Boys oli jo alkuaikoinaan aika epäilyttävä kaksikko, kun taas Hurtsin pojat ovat niin heteroja että hampaita vihloo. Heissä ei ole mitään outoa; he pukeutuvat pukuihinsa kuin vanhoille päiville, tarttuvat popin kliseisiin kuin pelastusrenkaisiin. Popin sääntöihin kuuluu, että jos mies laittaa ylleen mustan puvun, sen pitäisi merkitä jotakin; mutta Hurtsilla se on pelkkää rituaalia, onttoa juhlallisuuden tavoittelua.
Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteivätkö Theo Hutchcraft ja Adam Anderson ole taitavia popkirjoittajia. Kaikkea muuta: Hurtsin kolme ensimmäistä levyä osoittavat heidän löytäneet lokeron niille naisille, jotka ovat liian vanhoja pitämään poikabändeistä mutta liian nuoria hylkäämään pop kokonaan. Määritelmä saattaa kuulostaa vähättelevältä, elleivät Better Than Love, Sunday ja Somebody To Die For – paras biisi, jota Ville Valo ei koskaan kirjoittanut – olisivat suurin piirtein parasta popmusiikkia ikinä. Biisi biisiltä Hurts voittaa puolelleen, kunnes viimeisenä kuultavaa Stay-kappaletta – Gary Barlow tappaisi äitinsä kirjoittaakseen sen – hoilaa koko yleisö.
Heitä kuitenkin seuraavat Pet Shop Boys. Siinä missä Hurts pehmusti tuloaan lavalle 80-luvun hiteillä, Pet Shop Boys tykittää yleisölle kovaa housea. Pet Shop Boysilla on aina ollut toinen jalka klubilla ja toinen taidegalleriassa, mutta tänään ne molemmat jalat ovat Turussa. Sisääntulokappaleena heillä on Inner Sanctum, Faithlessin vanavedessä tarpova trance-instrumentaali. Seuraavat 100 minuuttia Pet Shop Boys muutenkin tasapainottelee hittikoneen ja fani-instituution välillä: vaikka toisaalta In The Nightin, Inside A Dreamin ja Love Is A Bourgeouis Constructin kaltaiset kappaleet tanssittavat yleisöä puhtaalla volyymillaan, ne toimivat Turun hiipuvassa illassa niin hyvin että luulisi niiden olleen hittisinkkuja joskus aikanaan.
Pet Shop Boysin heikoin lenkki lavalla on Neil Tennant, foliopaperiin kääriytynyt historianopettaja, jonka pehmeä ääni keikalla taittuu helposti honottavaksi. Setissä alussa soitettu Opportunities meneekin ohi, kun Neil ei pysty kunnolla laulamaan tätä opportunismin kultalaulua. Mutta keikan kuluessa Neil pääsee biiseistä kiinni, eikä sillä ole enää väliäkään, sillä biisimateriaali ottaa vallan. Juuri kenelläkään muulla ei ole vastaavaa arsenaalia hittisinglejä, It’s A Sinistä Go Westiin, West End Girlsistä Always On My Mindiin. Siinä missä Hurts yrittää olla oikea yhtye, Pet Shop Boys on lavallakin häikäilemättömän keinotekoinen kaksikko, vain Neil ja Chris, kuudenkympin molemmin puolin olevat miehet, jotka tuntuvat itsekin olevan ihmeissään kuinka he ovat tänne päätyneet.
Omalla tavallaan Pet Shop Boys on reliikki, sillä kukapa muu nykyinen poptähti voisi tehdä kappaleen nimeltä Sodom And Gomorrah Show, jonka yleisö tervehtii kuin he olisivat kuulleet sen jo sata kertaa vaikka eivät varmasti ole. Monet muut bändit voisivat koostaa useita settilistoja kappaleista, jotka he jättävät soittamatta. Jos Turun Linnapuistosta poistuu vailla hymyä huulilla, kannattaa tarkistaa pulssinsa.