Foo Fighters Helsingin Kalasatamassa: Nelikymppiset pojanviikarit ja rockin rajaton riemu

Foo Fighters antoi Kalasatamassa tuhdin oppitunnin rock’n’rollista. Hyvässä vedossa ollut yhtye esiintyi niin sähäkästi, että tunnelma pysyi korkealla mitäänsanomattomienkin biisien ajan.

Teksti: Saku Schildt, kuvat: Nelly Tatti

Foo Fighters, Biffy Clyro
Kalasatama, Helsinki
26.6.2011

Foo Fightersin keikalle lankesi tavallista kovemmat ennakko-odotukset. Rock-konserteissa on parhaimmillaan loppuiäksi polttomerkitsevää voimaa, ja Dave Grohlin johtama yhtye on luokiteltu yhdeksi nykymaailman armoitetuimmista esiintyjistä. Tilaisuus houkutteli paikalle lähes 30 000 katsojaa tarkastamaan, olisiko yhtyeestä 2000-luvun vastineeksi The Wholle tai Aerosmithille.

Illan toinen ulkomaanvieras, skotlantilainen Biffy Clyro, on sekin kohonnut rockin arvoasteikossa keikkamaineensa turvin. Yhtyeen anti oli Helsingissä pettymys: yleisö pysyi esityksen ajan kivikasvoisena, bändin pusertaminen tuntui väkinäiseltä eikä tarvittavaa vuorovaikutusta osapuolten välille syntynyt.

Pitkäturkkista koiraa muistuttaneen Simon Neilin johtama yhtye kyllä yritti. Biisivaliot Who’s Got a Match, Mountains ja akustisesti fiilistelty Machines onnistuivat kohottamaan hetkeksi mielialaa, mutta enimmäkseen tunnelma oli niin lattea, että bändi vaikutti helpottuneelta päästessään takahuoneeseen.

Ääni muuttui kellossa pääesiintyjän myötä. Dave Grohlin ei tarvinnut kuin virnistää ja yleisö söi hänen kädestään.

Foo Fightersin keikka polkaistiin käyntiin tuoreen Wasting Light -levyn avausbiiseillä Bridge Burning ja Rope, eikä hurmioitunut vastaanotto laantunut ennen viimeistä kappaletta. Yhteislaulu oli suomalaisessa mittakaavassa hämmästyttävän innokasta.

Hittejä bändillä piisaa, mutta niin myös tasaista peruskauraa. Yli kaksituntisen setin aikana kävi selväksi, ettei bändillä ole vahvoja sävellyksiä näin pitkän rupeaman tarpeisiin. Keikan keskivaiheilla vierähti useampikin tovi, kun show’ta piti koossa vain lavalla vauhkonneen yhtyeen karisma.

Ja sitähän riitti. Foo Fighters lunasti odotukset intensiivisellä, rennolla ja vauhdikkaalla soitannalla. Yhtä hymyä olleiden Grohlin ja rumpali Taylor Hawkinsin hammasrivit olivat jatkuvasti esillä.

Nelikymppisillä soittajilla näyttää olevan arvostettava kyky villiintyä keikalla kuin keikalla. Etenkin Grohl ryntäili pitkin pikin lavaa tohkeissaan kuin pikkupoika.

Foo Fightersissa viehättää bändin vilpittömyys. Areenakeikkakin tuntui yhtyeen seurassa yhtä lämpimältä kuin jos kukin katsoja olisi henkilökohtaisesti kutsuttu seuraamaan bändin soitantaa pikkuklubille. Eivätkä rocktähdet epäröineet nauraa itselleen: Grohlin ja Chris Shiflettin kitarakamppailu keikan loppupuolella oli melkoista nakkisormien sotaa.

Lämmittelijänä esiintynyt Michael Monroe seurasi lavan reunalla esitystä, ja Foo Fighters tarjosi useammankin nyökkäyksen Suomen glam-ylpeydelle. Grohl omisti White Limo -kappaleen Monroelle ja muotoili biisin kertosäkeenkin laulajan nimen mukaiseksi. Chris Shiflett puolestaan tapaili yhtyeen esittelykierroksella Hanoi Rocksin Don’t You Ever Leave Men introa, mikä herätti hetkeksi toiveita bändin ja Miken yhteisestä ohjelmanumerosta.

Foo Fightersin keikka tarjosi vallattoman parituntisen rockin riemua. Samalla konsertti sai ajattelemaan, miten vaikuttava elämys bändi olisi vahvemmilla kappaleilla. Lopussa esitetty villi versio Queenin Tie Your Mother Downista pieksi vasemmalla kädellä puolet yhtyeen omasta tuotannosta.