Foo Fighters soitti salakeikan, joka sai kyynikon pissimään hunajaa.
Teksti: Jarkko Fräntilä, kuva: Ari Korpi
Foo Fighters
Islington Assembly Hall, Lontoo
12.9.2014
Foo Fighters on universumin suurimpia rockyhtyeitä tällä hetkellä. Sitä on vaikea ymmärtää, kun bändi soittaa puolijulkisen salakeikan The Holy Shits -nimellä Lontoon Islington Assembly Hallin lavalla 450 onnekkaalle sisään päässeelle.
Ei siksi, etteikö yhtye olisi hyvä siinä, mitä tekee. Ongelma on juuri päinvastainen. Foo Fightersia musiikillisesti ihan kiva -tason orkesterina pitäneen kyynikonkin on pakko myöntää, että bändin karisma on jotain aivan ainutlaatuista tämän hetken geneerisessä rockyhteisössä. Eivät näin hyvät yhtyeet yksinkertaisesti voi soittaa festivaalien päälavoilla tällaisina kertakäyttömusiikin aikoina.
Toisaalta: onko Foo Fighters edes nykyaikaista rockmusiikkia? Yhtyeen debyyttialbumi julkaistiin vuonna 1995. Siitä on 19 vuotta. Foo Fighters alkaa olla retroyhtye, ja alatasanteella oli tanssimassa kuulijoita, jotka eivät olleet vielä syntyneetkään debyytin aikoihin.
Ylätasanne on varattu meille onnekkaille kutsuvieraille, jotka ovat edellisenä iltana päässeet haastattelemaan yhtyettä. Hetki ennen keikkaa käyn hakemassa oluen. Oluttiskillä kaunis työntekijä jähmettyy hetkeksi kaataessaan minulle Fostersia. Pian hän saa puhekykynsä takaisin.
”Huomasitko, kuka selkäsi takaa tuli sisään? Roger Taylor ja Brian May Queenista.”
Kun astelen takaisin soittopuolen ylätasanteelle ja omalle paikalleni, koko keikkasali kohisee ja tuijottaa Mayta ja Tayloria. Queen on Englannissa instituutio. Kun kaksikko istuu omalla paikalleen ylätasanteen ensimmäiselle riville, koko paikka räjähtää aplodeihin. Monet kaivavat esiin kännykkäkameransa.
Ilmassa väreilee. Tämä ei ole mikään tavallinen keikka.
Queenista on helppo vetää aasinsilta Foo Fightersiin. Hyvä rockmusiikki on ajatonta. Foo Fighters ottaa elävänä(kin) mallia esimerkiksi Cheap Trickistä ja 1970-luvun pompööseistä rock-kappaleista. Se tekee kaiken puhtaalla sydämellä ja Dave Grohlin melodioilla, jotka voisivat välillä hyvinkin olla, noh, 1970-luvulta.
Keikka alkaa Auroralla. There Is Nothing Left To Loselta löytyvä kappale kestää levyllä piirun alle kuusi minuuttia. Livenä se venyy yli kymmenen minuutin mittaseksi oppeeraksi. Esityksestä ei The Who ole kaukana.
Islington Assembly Hallissa kuullaan 22 kappaletta Foo Fightersin uran varrelta. Uuden, marraskuussa ilmestyvän Sonic Highways -levyn biisejä ei kuulla, mutta silti keikka kestää kaksi ja puoli tuntia. Koska alakerta on täynnä intohimoisia faneja, yhteislaulu on välillä valtavan hienoa kuultavaa. My Hero ja Everlong lauletaan yhtä kovaa niin yleisön kuin yhtyeenkin toimesta.
Illan yllättävin esitys on livealbumi Skin & Bonesin nimikappale. Levylläkin kappale on kaunis, mutta klassisen rockin keskellä sen erikoiseksi muunneltu sovitus iskee sydämeen.
Keikan herkin hetki nähdään, kun Dave Grohl esittelee paikalle saapuneen äitinsä yleisölle. Äiti saa illan raikuvimmat suosionosoitukset. Grohlin ääni värisee, kun hän puhuu äidistään kauniita sanoja. Elokuun alussa syöpään kuollutta isää ei mainita ääneen, mutta tilanteesta huomaa, kuinka tärkeä poika-äiti-hetki on molemmille. Elämä jatkuu kuoleman jälkeenkin.
Ilta päättyy Times Like These ja Best Of You -kaksikkoon. Kappaleet ovat stadioneille tehtyjä. Hiki liimaa paidan vasten selkää. Alakerta hytkyy musiikin tahdissa. Yläkerrassa myös.
Kaikki hymyilevät.
Keikan jälkeen keskustelen erään pariskunnan kanssa keikkapaikan ulkopuolella. Tyttö kertoo nähneensä Foo Fightersin elävänä 16 kertaa. Tunnustan klubikeikan olleen minulle elämäni ensimmäinen FF-kokemus.
”Älä mene enää katsomaan heitä. Et sinä tämän parempaa esitystä tule näkemään.”
En tiedä puhuuko hän Foo Fightersta vai livekeikoista ylipäänsä. Lause sopii kuitenkin molempiin.