Friction Fest Berliinissä – ”Owen Pallett riisuu nilkkurinsa, salivalot himmenevät ja renessanssihomostelu alkaa.”

Miten Electric Wizard, Owen Pallett ja Kai Vikkelin mahtuvat samalle festivaalille? Pääsiäisen ihme?

Teksti: Kai Vikkelin, kuva: Wikimedia Commons / Cmisje

Friction Festival
Berghain, Berliini 21.–22.4.2011

Friction Fest. Kitkajuhla. ”Gimme friction babe, and I like it”, kuten Hank von Helvete lauloi Turbonegron Get It On -kappaleessa. (Viime aikoina hän on laulellut Cornelis Vreeswijkin lauluja.)

Seksi ei ole taitolaji, ei voimalaji, ei nopeuslaji. Seksi on kitkalaji. Friction Festin nimi juontunee silti esiintyjälistan nimien välisestä hankaussähköstä. Samalla festivaalilla Electric Wizard ja Owen Pallett. Aikamoista. Viime vuonna täällä oli ollut äänekkään kitaramusiikin seassa tanskalainen Efterklang. Hyvä.

Berghain sijaitsee nimensä mukaisesti Kreuzbergin ja Friedrichshainin rajamailla, vaikkakin oikeastaan tiukasti jälkimmäisen puolella. Itä-Saksan aikaan tässä betonikolossissa jauhoi voimalaitos. Viime vuodet täällä on harjoitettu haureuden riettauksia aamutunneille venyvissä konemusiikkiorgioissa. Paikka on vähän kuin paikallinen Lostari, siis silloin kun Lostari oli vielä, öö, Lostari. Berghain on se viimeinen jatkopaikka, josta moni kaunis tarina on saanut ja on tuleva saamaan alkunsa. Siksi täällä on ehdoton valokuvauskielto, vaikka alakerrassa kuulemma on eräänlainen pimiö eli dark room. Kamera otetaan talteen heti ovella.

Pihalla kanttiinin puolella olisi ollut kakkoslava, mutta sinne on turha edes yrittää tunkea. Pihalla myydään myös ruokaa ja juomaa. Juomaa myydään myös yläkerrassa, pieni Berliner-pullo maksaa kolme euroa. Suhteellisen kallista, sanoisin. Tällä hinnalla puolen litran tuoppi maksaisi femman. Helsingin hinnoissa jopa. Hyhhyh.

On kiirastorstai. Vajaat parituhatta vuotta sitten siis nautittiin viimeinen ehtoollinen. Suomessa kiirastorstai oli pyhäpäivä vuoteen 1774 asti. Nimensä päivä on saanut kiirasta, joka on pahansuopa henkiolento. Vai olisiko kiira saanut nimensä kiirastorstaista. Pian esiintyy Imaad Wasif. Onkohan hän kiira?

Jotakin mystillistä Imaad Wasifin olemuksessa on. Hän on touhuillut Dinosaur Jr:n Lou Barlow’n kanssa, sooloillut sekä soittanut Yeah Yeah Yeahsin kiertuemuusikkona. Viime albuminsa The Voidistin julkaisi stonerpainotteiseen tavaraan erikoistunut Tee Pee Records. Hyvä levy! (Myöhemmin kävi ilmi, että tässä raportissa mainittu ”herrasmies” oli juurikin Tee Pee Recordsin pomo.)

Nykyisin Imaad Wasifin taustayhtyeenä toimii Two Part Beast. Mutta onko hän kiira?

”He is originated from Habib town in the heart of Sahiwal. His father used to be a farmer. Some rumors say that he was inbred but this is not confirmed”, sanoo Wikipedia.

Aikamoista.

Langanlaihan Imaad Wasifin olemuksesta tulee hieman mieleen Suho Superstar, mutta pistävä tuijotus tuo viitteitä myös Harlots of Beyondin Aarnista. Kappaleissa olisi ainesta ties miten intensiiviseen jumitukseen, mutta ne katkeavat järjestään jossakin kolmen minuutin paikkeilla, mikä pitää homman mielenkiintoisena. Koko settikin tuntuu katkeavan kesken, kun lavamanageri viheltää pelin poikki. Ordnung muss sein!

Fangs takertuu päähän soimaan useiksi vuorokausiksi. Olikohan Imaad kiira? Mietin sitä, kun Kilimanjaro Darkjazz Orchestra soittaa perin 90-lukulaista musiikkiaan, joka kuulostaa yhtä väkinäiseltä kuin heidän nimensä. Jos maailmasta löytyisi yksikin ihminen, joka todistettavasti pitää Rinneradiosta eikä ole yhtyeen jäsen tai Tapio Korjus, hän voisi pitää tästäkin. Lavalla on myös pasunisti. Onkohan hän kiira?

Electric Wizardin naispuolinen kitaristi Liz Buckingham voisi ollakin. Hän runnoo kustomoitua SG:tään niin vakuuttavasti, että yksikin poikkipuolinen sana, ja Liz todennäköisesti istuisi naaman päällä ennen kuin anteeksi olisi ehtinyt pyytää. Toisessa laidassa tatuoitunaamainen Tas Danazoglou jyystää Rickenbackeriaan. Hänkin voisi olla kiira. Ylipäätään ihmiset, jotka tatuoivat kasvonsa ja pitävät yllään Slayerin vuoden 1986 kiertuepaitaa, ovat jokseenkin epäilyttävää vävypoikamateriaalia.

Kitaristi-laulaja Jus Oborn julistaa tuomiopäivän sanomaansa keilapallon muotoinen ruho tutisten. Pahaenteisen oloinen kaveri. Läskit ovat leppoisia ja kannabiksen pitäisi rauhoittaa, mutta Obornilla ei tunnu olevan kaikki hyvin. Ensimmäisen biisin jälkeen hieman jumissa olevan oloinen Danazogou ei tunnu saavan bassoaan vireeseen. Oborn auttaa ruuvailemaan viritystappeja. Danazogou seisoo paikallaan silmät sameina.

Kierrän viisitoista metriä korkean salin takaosan kautta toisen puolen baariin ja ostan ylihintaisen oluen. Lasin läpi näkyy, miten yleisö velloo tuomiometallin tahdissa. Tiskin takana on merkki, jossa kehotetaan vahtimaan juomia. Siitä tulee mieleen eräs vuosien takainen episodi Lostarista. Joku näätä kävi nappailemassa huikkia toisten drinkkilaseista aina kun silmä vältti. Huomasimme tämän epelin metkut, ja muuan keravalaislähtöinen basisti, jota kutsuttakoon vaikkapa nimellä Palecairo, päätti antaa pienen opetuksen. Hän nappasi pöydältä tyhjän lasin, jonka pohjalla oli vielä jäitä, limeä ja sen sellaista, käväisi nopeasti eriön puolella täyttämässä sen virtsallaan ja sijoitti eksoottisen drinkin houkuttelevasti tyhjälle pöydälle.

Pian näätä kävi pyydykseen. Jäät olivat ehtineet hieman viilentää ruumiinlämpöistä ureaa ja lime taisi peittää alkuun pahimman kirpakkuuden, mutta pian autuas ilme vääntyi kuvotuksen ja itseinhon sekaiseen mutruun. Voi pojat, että nauratti. Oli pakko mennä kulman taakse hirnumaan. Meinasi siinä tulla itselläkin pissa housuun. Ehkä kakkakin. ”Tyhmää vituttaa”, kuten vanha suomalainen sananlasku kuuluu.

Siirryn baarista lavan viereen. Huomaan, että rumpalin vasen jalka taputtaa lattiaan eikä hänellä ole lainkaan haitsua. Vähän kuin Keith Moon. Paitsi hänellä oli haitsun tilalla toinen ajopelti. Jus Oborn skannaa keskisormellaan yleisöä ja möykkää. Joku ilmeisen hyvissä tiloissa oleva stoner-puupää on linkkuveitsiasennossa lavan vasenta laitaa vasten ja kouristelee musiikin tahdissa. Hän saattaa nauttia musiikista, hän saattaa oksentaa, hän saattaa runkata, mutta ehkä lavalla leviävä vaahtoläikkä on vain hänen tuopistaan.

Punkero hoippuu lavalla ja paasaa jotakin Lusiferista ja mustasta messusta. Tämähän rupeaa naurattamaan. Pakko ottaa suora leikkaus seuraavaan päivään, pitsaperjantaihin. Ruotsalainen Khoma työstää viimeisiä nuottejaan, kun kapuan rappuja kolossaaliseen saliin.

Tänään kusiputkien puoleinen baari on suljettu. Sen leffateatteripenkeillä kolme keikasta tohkeissaan olevaa maitonaamaa puhuu kainuuta. Tämäkin vielä. Muistelen, että Khoman Jan Jämte taisi soittaa aikoinaan Plastic Pridessa, joka kävi Factoryssa keikalla joskus vuosituhannen taitteessa. Lämmittelijöinä olivat No Shame ja Minus SF, jossa soitti bassoa muuan Juha Kyyrö.

Oluenhaun ja pilssiveden tyhjennyksen jälkeen Owen Pallett saapuu lavalle virittelemään vehkeitään. Hihattomassa paidassa, viulukotelo selässä, hopeanhohtoinen MacBook Pro kainalossa. Homompi näky kuin kaksi miestä tandempyörällä.

Tässä kohtaa puhun homoudesta ainoastaan kulttuurisessa mielessä. Sillä ah! – mikä onkaan hienompi homouden laji kuin renessanssihomous. Räiskyvän iloinen luonnonlahjakkuus, jota valkoinen heteromies ei ymmärrä edes kadehtia. Onhan hänen suurin musiikillinen saavutuksensa osata taputtaa ykköselle ja kolmoselle, huojahtelevassa taimissa. Siis jos sitä ennen estot on poistettu juomalla kylliksi mautonta keravalaista lageria. Valkoiselle heteromiehelle ei pitäisi antaa mitään muuta soitinta kuin jänisräikkä. Sekin vain jäähallissa, paksuniskaisten järjestyksenvalvojien kontrolloivan katseen alla.

Pikaisen tsekin jälkeen Owen riisuu nilkkurinsa ja astelee kolmisen metriä oikealle lavan keskipisteestä. Lavamanageri on vaihtanut eilisen valkoisen T-paitansa mustaan. Hän vilauttaa kännykkänsä näyttöä, salivalot himmenevät ja renessanssihomostelu alkaa.

Owen Pallett ripeltää ruotsalaisen punaisen syntetisoijansa koskettimista nyrjähtelevän arpeggion pulputtamaan, kumauttelee jousella viulunsa kylkeä, napsauttaa sukallaan looppipedaalia, antaa näin syntyneen rytmikuvion puksuttaa ja katsoo hetken silmäluomiensa sisäpintaa. Sitten hän nyökkää hyväksyvästi itselleen, raottaa silmänsä, näppäilee pizzicato-kuvion pyörimään ja ryhtyy kenties laulamaan kuin enkeli. Looppi kerrallaan hän kasvattaa kudelmaa, lisäilee oktaaverilla jyhkeytettyjä bassoääniä, intoutuu joskus jopa tanssahtelemaan kepeästi. Kainuulaisia ei näy yleisössä.

”Tein tämän kappaleen kolme vuotta sitten, kun ajattelin tätä paikkaa. Nyt pääsen vihdoin soittamaan sen täällä.” Mitäköhän Owen on ajatellut, kun hän on ajatellut Berghainia? Haureuden riettauksia? Mikäköhän kappale se on? Lewis Takes Off His Shirt? Ei, viimevuotisen Heartland-albumin kenties hienoin raita, Keep the Dog Quiet. Musisointi menee mielenkiintoisimmaksi, kun jokin looppi hieman lonksahtelee. Keep the Dog Quietistakin tulee mukavan epäkeskinen.

Aina kun musiikki on vaarassa kiertyä oman ”häntänsä” ympärille, voi keskittyä seuraamaan Owenin looppikikkailua. Aina kun looppikikkailu alkaa tuntua itsetarkoitukselliselta, voi sulkea silmänsä ja keskittyä kuuntelemaan musiikkia. Aina kun tulee jano, voi mennä baariin, ja aina kun tulee pissa, sen voi suorittaa urinaaliin. Elämä on loppujen lopuksi yksinkertaista. Kanttiinissa soittaneen Sabbath Assemblynkin saattoi skipata, koska se oli edellispäivän Helsingin-keikan perusteella luokiteltu kuulematta paskaksi.

Earthin rumpali voisi olla Joensuun Popmuusikkojen Aino Pietarisen 15 vuotta ja kilogrammaa vanhempi isosisko. Hieno nainen siis. Hän soittaa hi-das-ta komppia liikkeillä, jotka tuovat mieleen orkesterinjohtajan. Kädet huitovat niin laajaa kaarta, että mieleen tulevat Sibeliuksen sanat siitä, miten hän samppanjapullollisen jälkeen johtaa kuin nuori jumala. Tässäkin yhtyeessä on pasunisti. Sellistikin vielä. Naispuolinen basisti vilkaisee välillä rumpalia ”missä mennään” -katseella. Kitaristi on kirrannut farkkunsa hieman liian ylös ja tunkenut T-paitansa niiden sisään. Takuuvarma roudarilook. Yleisö velloo. Berliiniläiset ovat kovia vellomaan.

Rupeaa tekemään ihan vietävästi mieli sihiä. Yritin kyllä keskiviikkona ostaa sitä Tachelesin rappukäytävästä, mutta rasittava katusähläri ei suostunut myymään alle 50 euron nippiä. Esittelemänsä tavarakin näytti siltä kuin joku rastahippi olisi muilutettu samaiseen portaikkoon ja päästä nykäisty pari vihertäväksi homehtunutta locksinpätkää. Ei kiitos. Kuka muuten on sujauttanut taskuuni rintanapin, jossa lukee liikennevalojen tai Etiopian väreissä ”I hate Bob Marley and your dreadlocks”? Arvostan.

Kun katson keikkaa lavan sivusta, näen välillä vaaksan verran sellistin pyörätelinettä. Taas meni jutut perspuolelle. Häpeän, onhan pitsaperjantai.