Rock on kuollut, mutta onko nekrofiliassa mitään tuomittavaa, jos se tapahtuu molempien osapuolten vapaasta tahdosta? Tällaista pohtii erikoistoimittajamme Kai Vikkelin Aerosmith-raportissaan.
Teksti: Kai Vikkelin, kuvat: Jana Blomqvist
Aerosmith, Rival Sons
Putin-areena, Helsinki
30.5.2014
”Break on through! Break on through! Break on through!”
Kari Peitsamo laulaa Radio Helsingin kesäklubilla kappaletta, joka kertoo Jim Morrisonin haudalla käymisestä. Sen jälkeen hän sanoo, että se on ajankohtaisempi kuin koskaan. Hänen mukaansa Suomi on stagnaatiossa. Pysähtyneisyyden tilassa. Nyt pitäisi keksiä jotakin käänteentekevää. Break on through.
Hän on epäilemättä oikeassa.
Esitystä on päätynyt seuraamaan myös Kwan-yhtyeessä tunnetuksi tullut Tidjân Ba. Hän ei ole stagnaatiossa vaan vauhdissa. Hän osallistuu performanssiin tekemällä edestakaista lantioliikettä ja yhden käden etunojapunnerruksia. Peitsamon show’n jälkeen hänet poistetaan ravitsemusliikkeestä.
Vai onko Tidjân sittenkin stagnaatiossa? Viimeksi näin hänet ”lennonjohtotornissa”. Sörnäisten Kolme kaisaa -ravintolassa, joka on saanut lempinimensä siitä, että se on näköala-asemansa ansiosta ikään kuin valvomo, josta on hyvä seurata Vaasanaukion tapahtumia. Tuolloin Tidjân oli täysin samankaltaisessa tilassa. Hän kiersi paidatonna pöydästä pöytään ja tahtoi vertailla hauiksiaan muun asiakaskunnan kanssa. Kyllä. Kyllä hän on stagnaatiossa. Tärkeintä ei ole liike vaan päämäärä.
Rockmusiikki. Se on eittämättä stagnaatiossa. Kaksi vuorokautta Peitsamon keikan jälkeen Putin-areenalla esiiintyvä Aerosmith on tästä kouriintuntuva ilmentymä. Steven Tyler elää edelleen venytettyä teini-ikää. Biologisen ikänsä perusteella hänen pitäisi olla siirtynyt aikuisuudesta keski-iän kautta vanhuuteen. Hän elää permanent vacationia, pysyvää lomaa. Hänelle juhla on arkea. Rock like fuck, kuten aikamme suuri ajattelija Matti Fagerholm hokee. Rokkaa kuten nussi. Nylkytä edestakaisin, anna kasvojen vääntyä ja taannu vegetatiiviseen tilaan. Nussi. Älä mieti lisääntymistä, perheen perustamista, suvun jatkamista, henkistä kasvua. Nussi. Nussi niin, että nussiessakin panettaa.
Jääkiekkohallin päätykatsomon eteen erektoitu videoseinämä näyttää kuvaa lavan takaa. Ikääntynyt mies solmii kengännauhoja ja hengästyy. Kamera siirtyy toiseen huoneeseen, jossa punottaa Udo Dirkschneiderin näköinen ikääntynyt mies. Toisessa huoneessa on Andy McCoyn näköinen ikääntynyt mies, joka näyttää poissaolevalta. Fyysisesti hän on Pasilassa, henkisesti jossakin opiaattimaassa tai barbituraattiplaneetalla. Sitten ruudulle tulee silinterihattuun, viittaan ja salmiakkiruutuhousuihin sonnustautunut ikääntynyt mies, joka ei näytä edes Spinal Tapin jäseneltä vaan Kummeli-hahmolta.
Yhdeksäntuhatta ihmistä katsoo tätä suoraa lähetystä. Alle kouluikäinen poikalapsi istuu ylpeän isänsä sylissä ja esittelee kylttiä, jossa lukee ”My first Aerosmith show”. Miksen ymmärtänyt itse ottaa samanlaista plakaattia mukaan?
Tätä ennen Rival Sons on soittanut nöyrän lämmittelysetin. Tällä kertaa kullirock ei räjäytä, mutta asettaa pääyhtyeelle ankaran laatustandardin. Yhtye on vahvistanut rivejään kiertuekosketinsoittajalla, uusi basisti ei näytä aivan yhtä leipääntyneeltä kuin edeltäjänsä, Jay Buchanan on edelleen ehkä kovimpia laulajia koskaan missään, Scott Holidayn retroilua pakenevat kitarasoundit osuvat suoraan solar plexusiin ja Great Western Valkyrie -albumin materiaali saa paikoitellen Otto Talvionkin nyökyttelemään päätään.
Kalifornialaisyhtye kuitenkin tietää paikkansa. He eivät tee itsestään numeroa. Ei kukkoilua eikä ylenpalttista hengennostatusta muuten kuin osoittamalla kiitokset illan isännille. Keep my head down but keep on swinging.
Rival Sons on hieno yhtye mutta selkeästi stagnaatiossa. He eivät yritä heiluttaa patsaita vaan ratsastavat niiden harteilla. Heidän missionaan on paaluttaa ikonisoituja arvoja entistä syvemmälle rockmusiikin maaperään. He ovat stahanovilaisia työn sankareita, mutta heidän silmistään paistaa silti aito aatteen palo. Tämä kaikki heille suotakoon. Vallankumouksellisia kaivataan toisinaan, mutta mitä vittua siitäkin tulisi, jos kaikki olisivat alvariinsa valtaa kumoamassa? Täytyyhän jonkun työtkin tehdä.
Neuvostoliitossa stagnaatio syntyi Leonid Brežnevin aikakaudella, kun teollisuus ei kyennyt pysymään modernisaation ja teknisen kehityksen kelkassa. Stalinin puhdistusten jälkeen valtaan olivat astuneet nuoret puoluejohtajat. He olivat säilyttäneet paikkansa ja ikääntyivät vuosi vuodelta eikä uusia kasvoja noussut korkeisiin asemiin. Valtakunta seisoi kuin aamuinen kulli: ei luovan kiihkon innoittamassa tanassa vaan pakottavaan, mekaaniseen erektioon kangistuneena.
Rigor mortis, rigor penis. Kuulostaa rockmusiikilta vuonna 2014.
Vuonna 1972 Leonid Brežnev oli 66-vuotias. Silloin Aerosmith solmi levytyssopimuksen Columbia Recordsin kanssa. Nyt Steven Tyler on 66-vuotias. Hän seisoo Kummeli-vaatteissa kiekkokaukalon puolivälissä ja laulaa Draw the Line -kappaletta. Vieressä ilmeetön Joe Perry ei ainoastaan näytä myöhempien aikojen Andy McCoylta vaan hänen soittonsa myös kuulostaa myöhempien aikojen Andy McCoylta.
Älkää käsittäkö väärin: McCoylla on ollut teinistä asti ilmiömäinen taito kuulostaa juuri omalta itseltään. Hänen signatuurimainen soundinsa syntyy siitä, että jokainen bendaus menee mikrosävelaskelen verran sivuun siitä konsensuksesta, joka 12-sävelisen asteikon puitteissa vireiseksi tulkitaan. Myös Joe Perryn soitossa on aina ollut läsnä maanläheisen rähmäkäpäläinen ote. Nyt hän on kuitenkin jossain toisaalla. Opiaattimaassa, barbituraattiplaneetalla.
Kolmantena kuultavan Love in an Elevatorin aikaan epäusko alkaa ottaa vallan. Steven Tylerin laulu on nostettu niin pintaan, että aina kun hän alkaa kiekua, limitteri lyö vastaan ja muu bändi kyykkää. Jos kitaransoitosta yrittää saada jotain selvää, se on yhtä epätoivoista kuin yrittäisi poimia Dronningholmin hillopurkista vadelmasattumia löysällä kullilla.
Rumpali Joey Kramer näyttää yhä Udo Dirkschneiderilta. Hän näyttää myös kärsivän väkevästä närästyksestä. Kramerin takakenoinen soitanta on kuitenkin millintarkkaa ja samalla todella tanakkaa. Tyler poseeraa videokameroille ja Perry patsastelee kitara tanassa, vaikka koko helvetin paatti on uppoamassa, mutta Kramer, basisti Tom Hamilton ja kitaristi Brad Whitford soutavat tyynesti eteenpäin. Ehkä tärkein kaleeriorja on kiertuekosketinsoittaja Buck Johnson. Koska 66-vuotias Tyler ei täysin ymmärrettävästi enää aina yllä korkeimpiin nuotteihin eikä Perry ole kykeneväinen laulamaan taustoja, Johnson täyttää ylärekisterin viiltäväntarkoilla stemmoilla.
Surullisinta on huomata, ettei yhtyeen jäsenillä ole minkäänlaista keskinäistä kontaktia. Tyler toki kaappaa Perryn toisinaan kainaloonsa hönkimään samaan mikrofoniin, mutta Toxic Twinsin toisen jäsenen ilmekään ei värähdä. Päinvastoin hän näyttää siltä, että hänestä Tyler olisi pitänyt potkia takaisin pilluun jo synnytyslaitoksella. Jossain vaiheessa luulen näkeväni, että Kramer iskee Tylerille silmää, mutta hänellä onkin vain elohiiri, tai sitten närästys saa jo silmäluometkin nykimään.
Yleisö saa sitä, mistä on maksanut. Cryin’, Jaded, Livin’ on the Edge ja Rag Doll runnotaan jähmeästi eteenpäin. Vaikka keski-ikä on korkealla, paikalla on myös ihmisiä, jotka eivät olleet syntyneetkään, kun Aerosmith sai edellisen MTV- tai VH1-hittinsä. Ei se mitään, sillä pian osoittautuu, ettei Joe Perry itsekään ole juuri noteerannut yhtyeen 2010-luvun tuotantoa.
Tyler poistuu lavalta ja Perry saa kunnian laulaa Freedom Fighter -nimisen kappaleen. Hän esittelee sen juhlallisesti: ”Seuraava biisi on uusimmalta levyltämme… Öö, mikäs sen nimi olikaan?”
Seuraa illan käpäyttävin numero. Tämä on kuin viime aikojen Neil Youngia seniileimmillään. Veteraanikansalaiset työntävät menemään täysin joutavanpäiväistä keskitempojynkytystä, Perry öyhöttää mikrofoniin ja sanat sinkoilevat epäsynkassa videoseinälle: ”The guns you carry and the bombs you make / Cause too many tears, too many hearts to break” – ja niin edelleen.
Mannerheim. Videoseinälle ilmestyy Mannerheimin patsas.
”A child of war, a weapon of shame / There was once a time we believed your lies / Now you can’t walk the streets cause you’ll never survive / That’s hell to pay if you don’t give us right / One man’s terror is another man’s freedom’s fight”.
Mannerheim. Vittu Mannerheim! Oliko Mannerheim maailman ensimmäinen glamrockari? Estoton keikari ja hedonisti. Seksuaalisten konventioiden rajoja koetellut hämmentäjä. Kertoiko aiemmin kuultu Back in the Saddle sittenkin Mannerheimista?
Tyler tulee takaisin lavalle, ja yhtäkkiä yhtye syttyy aivan uuteen liekkiin. Soundit selkiytyvät ja tolkku löytyy. Toys in the Attic! Janie’s Got a Gun, ehkä kovin insestibiisi! Tämähän toimii! Tyler tönii Tom Hamiltonin väkisin catwalkille. Hyvä! Kun Walk This Way päättää varsinaisen setin, Perrykin on jo tällä planeetalla. Ylimääräisinä numeroina kuullaan Dream On ja Sweet Emotion sekä niiden jälkiliukkailla yllättäen vielä Mama Kin. Tosin silloin olen jo kotimatkalla, mutta en nyt ole niin vitun tyhmä, etten osaisi jälkeenpäin lukea settilistaa netistä.
Olen hämmentynyt. Ensin odotin innolla. Sitten lannistuin. Välillä tunsin myötähäpeää, välillä epäuskoa. Välillä homma toimi ja Aerosmith kuulosti ihan oikealta maailmanluokan rockbändiltä. Välillä nauratti. Esimerkiksi silloin, kun Tyler esitteli Perryn kitarateknikon: ”He kissed my ass to get this job.” Kenenkään ilme ei värähtänyt. ”Zero response”, Tyler tokaisi. Ikään kuin tässä ei olisi ollut kylliksi komiikkaa, Perry räimäisi saman tien tolkuttoman epävireisen soinnun. ”Viritä se vitun kitara”, Tyler hörähti. Taas mentiin. Lopulta ilo voitti. Ainakin ilta oli viihdyttävä. Rock on kuollut, mutta onko nekrofiliassa mitään tuomittavaa, jos se tapahtuu molempien osapuolten vapaasta tahdosta?
Yritän miettiä, mitä tästä kirjoittaisi, mutta olenkin näköjään miettinyt sormillani. Tuloksena on tämä teksti. Facebook-virrassa tulee vastaan Tommi Läntisen tilapäivitys. Olen tehnyt turhaa työtä. Länä on kiteyttänyt kaiken tämän horinan yhteen virkkeeseen: ”Steven Tyler upeessa iskussa, yksi-ilmeinen Joe Perry soitteli välillä niitä näitä, enimmäkseen kuitenkin näitä!”