Hammer Open Air 2011: Natsifestivaali? Ei, vaan laadukas underground metal -tapahtuma vailla poliittista agendaa

22.07.2011

Toista kertaa järjestetty Hammer Open Air -festivaali toi marginaalimetallin ystävät Lietoon bailaamaan muiden muassa Autopsyn ja Inquisitionin tahtiin. Bakkanaalien pääesiintyjät eivät pettäneet, mutta keskinkertaista huttuakin kuultiin.

Teksti: Lasse Auranne, kuva: Saskia Schilten

Autopsy, Absu, Inquisition, Primordial, Satanic Warmaster, Merrimack
Hammer Open Air, Lieto
15.–16.7.2011

Hammer Open Air nauttii kyseenalaista mainetta natsifestivaalina. Myönnetään, viime vuoden Grand Belial’s Key ja Goatmoon saattavat olla epäilyttäviä ja mahdollista sijoittaa ah-niin-vastenmieliseen-mutta-innostavaan NSBM -kategoriaan. Suurin osa esiintyjistä edusti kuitenkin vain underground metalia vailla poliittista agendaa.

Tänä vuonna esiintyjälistalta natsisympatiaa sai etsiä kuin juutalaista valeseinän takaa puolalaisessa getossa, jos hauska vertaus sallitaan. Pääesiintyjät Autopsy, Absu tai Inquisition eivät yksikään ole tunnettuja flirttailustaan muun kuin saatanan, väkivallan ja sumerilaisen mytologian kanssa. Auto siis täyteen hevareita ja suunnaksi Turun kaunis seutu.

Lieto löytyi noin tunnin kohelluksen jälkeen. Sen postikorttimaisessa keskustassa sormi oli jo mennä suuhun. Onneksi avulias jyväjemmari neuvoi tien Ilmarisen koululle, jossa juhlat olivat jo käynnissä. Lietolainen vieraanvaraisuus tarkoitti sitä, että meidät neuvottiin 20 kilometriä ns. vittuun keskelle jumalaista peltomaisemaa. Vasta kun Absurdin debyytti (essentiaalinen Facta Loquuntur) oli kuunneltu kertaalleen läpi, löysimme maaliin. Jano oli sanoinkuvaamaton.

Nesteytysriitin jälkeen alueelle siirtyminen kävi vaivattomasti pururataa pitkin. Itse alue oli tiivis ja toimiva. Jonoja ei päässyt syntymään ja kaikilla oli hyvä meininki.

Ensimmäinen näkemäni bändi oli Irlannin Primordial, joka ei kuulu suosikkeihini. Eikä kuulu vieläkään. Bändi veivasi semieeppistä kahden markan Iron Maidenia jollain black metal -jutulla, joka taisi olla laulajan verinen corpsepaint. Juuri sellaista höttöä, jota hevi pahimmillaan on. Siksi oli syytä siirtyä tutkimaan leirintäalueen ihmeitä.

Känniset hevarit, typerät jutut, konttaus puskassa ja yleinen sekoilu sitoivat tunnelmaan niin vahvasti, että kuin yllättäen alkoi olla Inquisitionin aika kavuta lavalle. Siispä sinne.

Kahden miehen kolumbialais-yhdysvaltalaisessa Inquisitionissa kiteytyy monille kaikki se, mikä black metallissa hymyilyttää: corpsepaintit, sahausriffit ja naurettavat pseudomystiset sanoitukset. Kaiken kukkaraksi laulajakitaristi Dagonilla on erinomaisen kumma ääni, joka kuulostaa kuin 30-luvun Aku Ankka -animaatioita soitettaisiin liian hitaalla kierrosnopeudella. Silti Inquisition on yksi tämän vuosituhannen parhaista black metal -yhtyeistä. Sen biiseissä on syvyyttä ja tasoja, joita ei ensikuulemalla huomaa. Inquisition ei kuse juosten, vaan kenties jopa istualtaan.

Keikka oli raju. Uskomatonta, että kahden ihmisen voimalla voidaan täyttää lava niin tehokkaasti ja saada aikaan niin helvetinmoinen mekkala. Keikka alkoi uuden levynkin avaavalla Astral Path to Supreme Majestiesilla ja jatkui törkeällä hittikimaralla, joka tosin painottui uudempiin levyihin. Oma kohokohtani oli vanhempi Crush The Jewish Prophet. Keikan jälkeen olo oli niin ekstaattinen, että päädyin jonnekin astraalitason makrokosmokseen laulamaan kunniaa mystisille olennoille.

Seuraava hetki kuolevaisten parissa olikin sitten aamuinen tihkusade parkkipaikalla auton takapenkillä. Illan toinen pääesiintyjä Absu oli kuuleman mukaan ollut ”ihan jees”, mutta kovin moni tuntui olevan hieman epävarma muistikuvistaan. Soittiko Absu lainkaan Hammer Open Airissa vai onko kyseessä satanistinatsien salaliitto? Sitä eivät Rumban lukijat saa koskaan tietää.

Toipumisen, ravinnon etsimisen ja uuden nousun myötä kävi tieni takaisin alueelle, jossa olikin jo muutama bändi ehtinyt ”vetää”. Sisälavalla soittanut Merrimack oli niin läpeensä kehno, että ei auttanut muu kuin paeta paikalta, vaikka kuinka journalistinen velvollisuus vaatisi tämänkin huonouden erittelemistä. No, tässä teille analyysia: hyi vittu ja lisää Koffia. Seuraava järkevä esiintyjä oli kotimainen legenda Satanic Warmaster.

Bändin levy Carelian Satanist Madness on heittämällä yksi parhaita 2000-luvun bläkkislevyjä Suomessa. Siksi olikin eri mukava nauttia bändistä livenä. SW:n bläkkis on perinteistä, mutta tehty suurella sydämellä. Bändi soitti pitkän ja tiukan setin ja väläytti (toivottavasti) myös huumorintajuaan coveroimalla käppäisesti Manowarin Fighting the Worldin. Myös Venomia kuultiin coverina. Kova keikka.

Illan pimetessä läheni se kellonlyömä, jota varten Lietoon oli ylipäätään vaivauduttu. Autopsy. Maailman paras death metal -bändi ikinä. Bändi, jonka riffit haistattavat pitkät harmoniaopeille ja biisit sovinnaisille sovitusratkaisuille. Autopsyn soundi noudattelee vain omaa oksettavaa logiikkaansa. Nyt Chris Reifert on koonnut bändinsä uudelleen ja tuonut sen Turkuun, Suomen perseeseen. Mikä olisikaan sopivampi paikka maailman iljettävimmälle yhtyeelle?

No, millainen oli Autopsyn nykykunto? Vaikea sanoa. Olisi riitänyt vaikka bändi olisi vain seissyt lavalla soittamatta mitään. Yleisöä hemmoteltiin Ridden With Diseasella, Twistet Mass of Burnt Decaylla, Deadilla ja muilla ikivihreillä. Vain In The Grip Of Winterin puuttuminen oli pieni miinus. Chris Reifert pysyi tiukasti rumpupallinsa takana ja mökelsi tuttua örinäänsä. Bändi ruhjoi riffejä juuri sillä hämärällä ja omituisella groovella, joka erottaa Autopsyn muista alan bändeistä.

Laulava rumpali ei yleensä lupaa hyvää lavashow’n kannalta, mutta mitä väliä. Keski-ikäisten äijien heiluminen oli aivan tarpeeksi viihdyttävää ja musiikki puhui puolestaan. Täydellinen lopetus festarille.

Aivan lopuksi parkkipaikan viereisestä lehtiroskakorista nousi poliittisesti epäilyttävä kelttiristilippu. Jäteastian uumenista kaikui kutsu sinne ”juomaan viinaa ja olemaan hiljaa”. Arvon toimittajanne ilta jatkui kuitenkin indiediskoon ja päättyi turkulaiselle lattialle. Kiitos ja anteeksi!

Lisää luettavaa