Harvalukuinen suomalaisyleisö todisti, kuinka kitara kasvoi yhdeksi Joe Bonamassan raajoista

Helsingissä koettiin säväyttävää kitarointia, kirjoittaa Tomi Pohto.

Tomi Pohto

Joe Bonamassa
22.9.2018
Helsingin jäähalli

Juuri edellisenä päivänä uuden Redemption-levynsä julkaissut bluesrock-kitaravirtuoosi Joe Bonamassa saapui ilahduttamaan syyskuista lauantai-iltaa. Keikka oli myöhästyä Manchesterin lentokenttähenkilökunnan matkavarasekoiluiden takia, mutta onneksi JB kera tasokkaine orkestereineen saatiin mestoille. Euroopan-kiertue aloitettaisiin Helsingistä, mutta jo ennakkoon oli arveltavissa ettei alkukankeuksia tultaisi näin rautaisilta ammattilaisilta kuulemaan.

Konsertti alkoi löysät pois -tyyliin uuden albumin raidoilla King Bee Shakedown ja Evil Mama. Redemptionin avaava Evil Mama on jykevästi tamppaava, maukkaita puhallin-arreja tarjoileva niskannyökyttäjä. Biisi hengittää, siinä on jännitettä ja hetkittäistä kepeyttä. Kappaleen olennainen elementti on Michael Rhodesin sormipomputtava basso. Se on kuin tasaisesti kannen alla käyvä, voimakas kone. Tätä tukee tiukasti iskevän rumpali-legenda Anton Figin painava no-nonsense-komppaus. Näitä samoja sävyjä edellinen JB-levy Blues of Desperation (2016) oli täynnään.

Illan ensimmäinen kunnon revittely koetaan Ann Peebles -laina Breaking Up Someone’s Homen aikana. Kitara on kasvanut yhdeksi JB:n raajoista, ajattelen. Tähän saakka vaitonainen istumapermanto riipaistaan mukaan. Biisin suvantokutitteluiden ja lopun heavy metal -riffittelyjen aikana bändi saa ansaitsemiaan, kohteliaita väliaplodeja. Niin, harvalukuisen (n. 2400 henkeä) suomalaisyleisön keski-ikä on lähempänä viittä- kuin neljääkymppiä. Vähintään satasen lipuistaan maksaneilta, rauhallisesti käyttäytyviltä suomalaisilta ei odotakaan irtonaisempaa riehaantumista. Mutta silti keikan aikana eksyin ajattelemaan, miltähän bändi kuulostaisi jollain Nashvillen hyvin akustoidulla klubilla jossa interaktio yleisön kanssa on kirjaimellisesti eri maata puhelimillaan osoitteleviin, jäyhiin härmäläisiin verraten.

Lauantai-ehtoon toinen kohokohta koetaan Bonamassa-settiin permanentoituneen varhaistuotanto-slovarin Sloe Ginin aikana. Jo valmiiksi säväyttävää kitarointia tukevat Juanita Tippensin ja Jade Mac Raen sielukkaat taustalaulut. Tästä syystä balladi saa pinkfloydmaisen ulottuvuuden. Kun mukaan lähtevät trumpetisti Lee Thornburgin ja saksofonisti-taustalaulaja Paulie Cerran viipyilevät puhallukset, kylmät väreet kulkevat reisistä niskaan ja takaisin. Unohtaa ei myöskään sovi Rock and Roll Hall of Fameen ikuistetun kosketisoitinkurko Reese Wynansin panosta. Herran operointi hammond-piano-syntsa-kioskinsa takana on silkkaa vaivattoman oloisesti toteutettua taikuutta.

Koska vanhasieluisalla Bonamassalla on laaja, lukuisia upeita kappaleita sisältävä oma tuotanto, tuntui Eric ”Slowhand” Claptonin Mainline Floridan jättäminen valmiiksi lainakappale-rikkaan illan viimeiseksi esitykseksi hieman antiklimaattiselta siirrolta.

Kuvagalleria – klikkaa suuremmaksi ja navigoi nuolin:

Joe Bonamassan settilista: King Bee Shakedown, Evil Mama, Just Cause You Can, Self Inflicted Wounds, I Get Evil, No Good Place for the Lonely, How Deep This River Runs, Breaking Up Someone’s Home, Slow Train, Mountain Time, Boogie with Stu, Last Kiss, encore: Sloe Gin, Mainline Florida