Housea, pilveä, tihkusadetta – islantilaisten kolme kovaa

Reykjavíkissa järjestettävä Secret Solstice -festivaali mainostaa itseään bilettäjien festivaalina. Se pitää paikkaansa, niin hyvässä kuin huonossa.

Anni Savolainen

Secret Solstice – 16.–19.6.2016 Reykjavik

Sidewaysiä runnellut kesämyrsky ylsi mitä ilmeisemmin Atlantin yli, sillä sade peittosi samaan aikaan mennen tullen Secret Solsticen suurieleisesti hehkuttaman, ympärivuorokautisen auringonvalon. Kaatosateesta ei voi puhua, mutta lähes jatkuva sateentuherrus sai kyllä villaan vuorautuneet kävijät tuoksumaan lampaalta ja polttamaan telttojen reunoilla.

No, se säästä. Sitä paitsi, kyllä se aurinkokin hieman näkyi. Totaalinen harmaus on vaan sääli, kun festari rakentaa mainettaan ”auringolla, joka ei koskaan laske”.

Secret Solstice järjestetään Reykjavíkissa urheilijoiden suosimalla Laugardalurin alueella. Löytyy stadionia, urheiluhallia ja uimahallia, lenkkireiteistä puhumattakaan. (Stadioneista puheenollen: islantilaiset ovat suuria Euroviisu-faneja. Joka vuosi toivotaan sormet ristissä voittoa, mutta totta puhuen, missään ei olisi sen luokan kisoja kestävää stadionia. Ei ole yksinkertaisesti mitään tarpeeksi suurta tilaa.)

Suuruus onkin toisinaan ristitulessa maan koon kanssa. Tällä kertaa yksi pääesiintyjistä, eteläafrikkalainen rap-rave-suuruus Die Antwoord jumittui lentokentälle, mikä venytti aikatauluja ja aiheutti keikan siirtämisen. Alunperin Die Antwoordin kuului esiintyä alkuillasta isolla ulkolavalla, mutta keikka saatiin alkuun vasta klo 23, ja julkisten melurajoitusten vuoksi se oli pakko siirtää sisätilaan.

Festarialueelle totta tosiaan kuului kaksi sisätilaa, 11 000 henkeä vetävä halli, jonka täytti esimerkiksi Radiohead paria päivää aikaisemmin, ja 5000 ihmisen kokoinen sali, joka koitui Die Antwoordin haasteeksi. Koko festivaalilla oli 15 000 ihmistä, joten festari sai aikamoisen ripityksen tästä järjestelystä. Poistuin Die Antwoordin (ilmiömäiseltä, hurmokselliselta, hullulta) keikalta ennen encorea, ja jono oli yhä yli 100 metriä pitkä. Kuin märkiä hämmentyneitä lampaita nätissä jonossa pitkin pihaa.

Secret Solstice ei ole huono festivaali. Havahduin silti jatkuvasti siihen, että pelkkä paikalla oleminen tekee levottomaksi. Syitä on monia, eivätkä kehno sää ja oma, visuaalisesti näyttävää esiintymistä arvostava musiikkimakuni ole niistä pienimpiä. Valtaosa Secret Solsticen ohjelmasta on housea, elektroa, räppiä ja dj-settejä, eikä kärjistettynä yleisvaikutelmana ne toimivat lähinnä miellyttävänä taustamusiikkina. Toisin sanoen: katsottavaa on aika vähän. Alue toimii parhaiten hänelle, joka haluaa juoda, tanssia ja haahuilla impulsiivisesti pitkin aluetta ja olla jonottamatta suurille sisäkeikoille. Alueella on kyllä kiva hengailla. Lauantaina näytettiin esimerkiksi EM-jalkapalloa, Islanti-Unkari -ottelu.

Parhaat festivaalit ovat näyttäviä, mutta toimivat huomaamattomasti: toimivat niin hyvin, ettei kävijä joudu ajattelemaan käytännön asioita. Tällä kertaa aivan liian moni keikka häiriintyi lähimmän lavan bassonjytkeestä ja poissaolevasta, puheliaasta yleisöstä. Islantilaiset ovat vaikka meihin suomalaisiin verrattuna rentoa sakkia, joka sitten näkyi myös informaation puutteessa. Sisätiloja ei ollut esimerkiksi merkitty lainkaan, minkä takia ihmisiä haahuili niiden ympärillä hermostuneina ja tietämättöminä ennen näitä isoja keikkoja, joihin kaikki eivät muutenkaan sitten mahtuneet.

Alue itsessään on symppis. Lokeromaisiin kenttiin jakautuvalla alueella on kaikkiaan 7 esiintymispaikkaa, niin telttoja, ulkolavoja kuin sisätilojakin. Löytyy kuuma-allasta, huvilaitetta, modernin kaupunkifestarilaisen ruokatelttaa, kasvomaalausta, parturikampaamoa. Keskellä aluetta on tuuheva pusikko, josta tupsahteli imelä pilven tuoksu ja paljaita takapuolia.

Kyseessä on bilettäjän festari myös siksi, mitä tapahtuu virallisen festarialueen ulkopuolella. Tämä onkin festivaalin toinen puoli: rahalla voi ostaa itsensä ainakin keikoille tulivuoren sisälle – missä muuten soitti Deftonesin laulaja Chino Moreno 20 ihmiselle – tai jäätikön sisälle. Olipa myynnissä myös ”Óðinn Super-VIP”-lippu. Reilun 900 euron hintaiseen lippuun kuuluu toki paljon. Ruokaa, juomaa, henkilökohtaisia avustajia, pääsy samalle VIP-alueelle pääesiintyjien kanssa, lisää juomaa, kaikki mahdolliset kuljetukset Islannissa, yhden päivän matka luonnossa, yksityisbileitä, salabileitä, ja vielä vähän juomaa. Esimerkiksi pullollinen vodkaa joka päivä.

Järjestävät tosiaan osaavat pelata salaisuuden tematiikalla. Monien bileiden esiintyjiä ei kerrota etukäteen. Perjantain aikataulussa puolestaan oli salaesiintyjä, joka paljastettiin pari päivää ennen keikkaa: yhdysvaltalainen disko-soul-nelikko, Sister Sledge. Kyllähän We are family komeasti soi isolla nurmikentällä perjantai-iltapäivänä. Viime keväänä taasen yhtäkkiä ilmoitettiin, että festari pitenee yhdellä päivällä. Joten jos olit jo ostanut festarilipun, lippuun kuuluu nyt myös torstai-päivä.

Tässä ”salaisuuksien” korostamisessa tehdään kyllä jotain todella oikein. Ehkä se liittyy vaan tähän maailmanaikaan, kun kaikki on selvitettävissä netin avulla ja toisaalta mistään ei haluta jäädä paitsi. Kun festari tyynesti mutta itsevarmasti sanoo, että tuleepa muuten aikamoiset kemut tuolla meidän salakeikalla, houkutus tulla mukaan on todella suuri. Ja yllätyksethän nyt on kivoja.

On siis sanottava, että festari on kaikista antoisin erikoiselämyksiä hakevalle, jolla on takataskussa muutama seteli ylimääräistä – sekä islantilaisen räpin ja housen ystävälle. Kestää kauan, ennen kuin islantilainen festari voi kilpailla kansainvälisesti. Maa pystyy hädin tuskin ylipäänsä tuomaan ulkomaalaisia esiintyjiä keikoille, joten nimillä Secret Solstice ei pysty mässäilemään – siis verrattuna vaikka useimpiin isoihin eurooppalaisfestareihin. Houkutuskeinojen kuuluu olla jotain muuta, ja siinä on onnistuttu upeasti vain kolmessa vuodessa. Ulkomaalaisia vieraita olikin korvaanpistävän paljon, etenkin amerikkalaisia.

Vielä kuitenkin joitakin huomionarvoisia pointteja itse ohjelmasta:

1) Radiohead oli juuri niin hypnoottinen kuin odottaa sattoi. Lähes 2,5-tuntinen keikka kattoi täsmällisesti uusimman A Moon Shaped Pool -levyn ja vanhat hitit. Miinuspisteitä loputtoman ärsyttävistä, höpöttävistä ja tahdittomasti huutelevista (niin, amerikkalaisista – sori) katsojista. Karma Police oli massiivisella yhteislaulullaan iloinen yllätys.

2) Islantilainen räppäri Emmsjé Gauti on vaan kertakaikkisen, vastustamattoman loistava esiintyjä. Mies on yhtä aikaa maailman sympaattisin heppu ja järeän kova räppäri. Emmsjén räppi soi livenä niin mantereitamusertavalla voimalla, että vähemmästäkin innostuu. Plussaa vierailevista laulajista, kuten Arnar Freyr Frostasonista ja Aron Canista.

3) Kokonaisuudessaan ohjelma on runsas. Iisit dj-keikat alkaa puoliltapäivin, iltapäivisin islantilaisräppiä ja -hip hopia ja illalla yksi iso nimi, ehkä kaksi. Koko ajan tapahtuu, mikä on todella jees. Toisaalta ohjelmaan sinne tänne sujautetut isot alternative- ja rocknimet tuntuvat vähän kömpelöiltä houkutuslinnuilta. Pelkästään Deftones ja Radiohead ovat jotenkin aivan eri osastoa kuin muu festivaalin tarjonta. Raskasta musiikkia tai indietä hakevat saivat jotain, mutta vain pikkusormen. Toisin sanoen, eri genrejen edustajat saisivat olla paremmassa tasapainossa keskenään, etenkin kun festari myi ainoastaan neljän päivän lippuja. Toisaalta, nyt festari myi ensimmäistä kertaa loppuun.

4) Islantilainen räppi ja hip hop – etenkin islanninkielinen – voi ilahduttavan hyvin. $igmund, 7berg, Aron Can, Reykjavíkurdætur, Balcony Boyz, Valby Bræður, BenSol, Bróðir BIG, Gísli Pálmi, GKR, Herra Hnetusmjör, Gervisykur, Landaboi$, Shades of Reykjavik, Sonur Sæll, Sturla Atlas, Úlfur Úlfur, Vaginaboys, XXX Rottweiler, Þriðja Hæðin… Näitä riittää. Islantilaiskeikat tuntuivat kaikista intensiivisimmiltä keikoilta. Muista islantilaisesiintyjistä erityismaininnan saavat EinarIndra (kaikista keskittynein esitys) ja Of Monsters and Men, joiden keikka oli suorastaan nerokkaiden ajoitusten sarja. Konfetit, rumpusoolot ja välispiikit muuttivat tunnelmaa aina juuri oikeissa kohdissa.

5) Róisín Murphylle pisteet kaikista ”klassisimmasta festarikeikasta”. Rentoa, vähän tanssittavaa pop-elektroa, näyttäviä asuja ja fiilisteleviä ihmisiä.

Loppujen lopuksi ohjelma tiivistyy kahteen tunnelmaan. Isoihin, vetäviin keikkoihin – Die Antwoordiin, Lady Leshurriin, Deftonesiin – ja islantilaisfiilistelyyn. Räppäriporukka Valby Bræður summasi islantilaisten rentouden: jäsenet ojensivat jointin yleisöön, ja laulu yhdessä yltyi. Järkkärit eivät edes yrittäneet pysäyttää.

Onhan tässä tunnelmassa nyt helppo olla.