Millaisessa kunnossa päihteiden kanssa puljannut ja mielenterveysongelmien runtelema, psykedeelisen rockin legenda on 65-vuotiaana? Sitä selvittämään Roky Ericksonin konserttiin lähti Jukka Hätinen.
Teksti ja kuva: Jukka Hätinen
Roky Erickson, The Drowning Men, The Hounds of Baskerville
Tavastia, Helsinki
20.5.2013
”Täähän on ihan löysää”, huutaa mies ystävänsä korvaan edessäni. Painu sitten vaikka baarin puolelle mokeltamaan kamusi kanssa, ajattelen. Tavastialle mahtuu maanantainakin muutamia, joiden motiivit keikalle saapumiseen voi kyseenalaistaa.
Minkälaisin odotuksin Roky Ericksonia voi mennä katsomaan vuonna 2013?
Parikymppisenä hän sattui nappailemaan tajuntaa laajentavia aineita ja luomaan kavereidensa kanssa psykedeelisen rockin kuten me sen tunnemme. Nyt hän on harmaapartainen, ylipainoinen, eläkeikäinen papparainen, joka tuntuu olevan aika-ajoin eksyksissä ihmisten katseiden alla. Näiden kahden vaiheen väliin mahtuu luonnollisesti paljon tarinaa, Ericksonista puheen ollen ne ovat usein mollivoittoisia.
Roky Erickson, mies, myytti, legenda. Kaiken järjen mukaan hänen ei tulisi olla enää elossa. Onneksi järki ei aina näyttele tärkeää roolia rock-hommissa. Erickson kävi Suomessa kahdella keikalla vuonna 2007. Koska onnistuin väistämään molemmat, oli tällä kertaa kerta kaikkiaan pakko korjata erhe ja nähdä mies vielä, kun hänessä henki pihisee!
Hetkinen, olenko sittenkin samalla motiivilla liikenteessä, kuin yllä parjaamani jampat?
Pois se minusta. Kylläpä ajatus harhailee. Palataanpa takaisin keikan alkuun.
Myyntipöydältä olisi saanut silkkipainetun Roky-julisteen 30 eurolla ja nimmaroidun version vaatimattomasti satasella. Jäi ostamatta. Naureskelin myös sitä, että Erickson oli kuuleman mukaan käynyt viereisestä levykaupasta ostamassa oman levynsä.
Illan korkkasi Ericksonin pojan kokoonpano. Jegar Ericksonin johtaman The Hounds of Baskervillen dramaattinen ja jopa teatraalinen psykedelia tasapainoili mukiinmenevän ja falskin show’n välillä. Mietin lähes keikan ajan, missä vaiheessa Jegar on todella tajunnut, kuka hänen isänsä on. Muun ajan pohdin, miten tämä nuorisokokoonpano istuu illan pääesiintyjän taustabändiksi.
Roky Ericksonin ensimmäisten kappaleiden aikana kävi selväksi, että The Hounds of Baskerville ei soittaisi tänään täällä, ellei kyseessä olisi hänen poikansa bändi. Hapuilevasti ja ujosti yskähdellen lähti koirien kone käyntiin. Jännittikö nuorukaisia? Varmasti. Oliko biisejä treenattu liian vähän? Toivottavasti ei. Kumpikaan vaihtoehdoista ei kuitenkaan kelpaa selitykseksi, kun seistään loppuunmyydyn yleisön edessä soittamassa kappaleita, jotka osataan koko Tavastian voimin kollektiivisesti ulkoa.
Asian laita on kuitenkin se, että herra Erickson haluaa soittaa The Hounds of Baskerville taustabändinään. Tämän faktan sisäistämisen jälkeen on helpompi keskittyä keikasta nauttimiseen. Haluan uskoa, että se kuitenkin on suurin motivaatio 45 euroa maksaneen lipun ostolle. Aiempiin taustaorkestereihin vertaaminenkin on turhaa, sillä en niitä henkilökohtaisesti ole nähnyt.
Kylmät väreethän siinä pyyhkäisivät kropan lävitse, kun Roky vaappui lavalle ja Cold Night for Alligators tulvi ilmoille. Kitara vaikutti roikkuvan kaulassa lähinnä siksi, että Erickson saisi jotain puuhasteltavaa laulun oheen. Onneksi bändikin pääsi hittikimaran juoneen mukaan ja annoin itseni kylpeä eksyksissä olevan nallekarhun karismassa ja kertakaikkisen maagisessa kappalemateriaalissa.
Vanhan miehen ääni kuuluu olevan hyvässä vedossa. Muutamaan kertaan se pettää tai särkyy, muutamaan otteeseen mies unohtaa alkaa laulaa. Vain muutamaan. Setin aikana esitetyt kappaleet ovat ainoa mahdollisuus kuulla Ericksonia, kappaleiden välillä hän on joko selin yleisöön tai muuten vaan suu supussa.
Bermudan, White Facesin, John Lawmanin ja muutaman muun vedon jälkeen päästään keikan osioon, jota kuvailemaan tarvitsen alla olevan Juhani Tammisen apua.
Happoisat visuaalit muljuvat takaseinällä. Neljän tai viiden kappaleen putki 13th Floor Elevators -debyytiltä ja Levitation toiselta levyltä. Baskervillen koirat soittavat itsevarmasti. Roky toimittaa lähes 50 vuotta sitten kirjoitettuja psykedeelisen rockin klassikkoja. Imelä isä-poika-hetkikin koetaan. Toivottavasti en ikinä unohda sitä fiilistä, joka vallitsi Elevators-putken aikana.
Paluu päiväjärjestykseen ja Ericksonin soolotuotannon pariin. Kertakaikkisen mahtavista kappaleista on koko settilista kasattu. Nauttia saadaan muun muassa Night of the Vampiresta, Stand for the Fire Demonista, Two Headed Dogista ja mojovaan yhteislauluun yltyneestä The Wind and Moresta.
Konsertin päättää 13th Floor Elevatorsin You’re Gonna Miss Me. Roky Erickson hymyilee. Minä itken. Ikävä tulee, mutta onneksi olet vielä laulamassa tämän kappaleen.