Iceland Airwaves
Reykjavík, Islanti
5.–9.11.2014
Maanantaiaamuna takin huppu haisee kaljalta.
Iceland Airwaves on islantilainen festivaali ulkomaalaisille. Showcase-tyyppisiin lyhyisiin esityksiin painottuvassa juhlassa on kyse yli 250 esitystä käsittävästä viiden päivän myllystä, jonka aikana kuulee amerikanenglantia ainakin vuoden tarpeisiin muttei maan virallista kieltä välttämättä ollenkaan.
Islannin musiikkiskeneä promoavalla festivaalilla esiintyvistä yhtyeistä valtaosa on tietenkin islantilaisia, mutta joukossa on myös kourallinen ulkomaalaisia nimiä kuten Anna Calvi, La Femme ja The Knife, joka soitti festivaalilla viimeisen keikkansa.
Vuoden 2014 Iceland Airwavesille on valitettavasti annettava pyyhkeitä ylimitoitetusta lipunmyynnistä: edellisvuoden festivaalikävijä ei ole uskoa silmiään jonojen kierrellessä ympäri jokaista keikkapaikkaa jo kauan ennen keikkojen alkua.
Keskiviikon osalta allekirjoittanut joutuukin harmikseen ja häpeäkseen toteamaan saaliin jääneen mereen. Hyvänä puolena kuitenkin mainittakoon, että tunnelma täyteen ahdetuilla keikoilla oli seuraavina päivinä vähintäänkin intensiivinen.
Yleisöä La Femmen keikalla. Kuvat: Matthew Eisman / www.mattheweisman.com
Torstai alkaa huomattavasti paremmissa tunnelmissa. Harpa vastaanottaa iloiset kulkijat reippaan kädenpuristuksen kera ja tarjoaa sovun elkeenä esteettömän pääsyn illan ensimmäiselle keikalle.
Norðurljós-salin lavalta löytyy norjalainen Emilie Nicolas, joka kuulostaa hämmästyttävästi täysin samalta kuin elokuussa julkaistulla debyyttilevyllään Like I’m a Warrior. MO-tyyppisellä nutturalla varustautuneesta naisesta näkyy savuverhon läpi pelkkä siluetti, ja visuaalisten ärsykkeiden ollessa näin minimissä keskittyvät korvat poimimaan kaikkia liikeneviä vihjeitä siitä, onko esiintyminen liveä vai taustanauhanäytelmää.
Päätän uskoa ainutkertaiseen esiintymiseen, ja tirautan viimeisen kappaleen aikana pari liikutuksen kyyneltäkin kuten kuunnellessani albumia kotona. Muutaman biisin mittainen keikka loppuu, ennen kuin mihinkään päätelmään päästään. Emilie kiittää ujosti ja poistuu.
Piipahdan happihyppelyllä ennen seuraavaa esiintyjää, Islannin omaa Iisaa eli Dísaa. Porukkaa ei ole kuin pipoa, mutta riittävästi kuitenkin.
Siirtyminen keikalle sujuu jälleen kuin rasvattu. Minua hykerryttää. Kauniiseen kaapuun pukeutunut Dísa tanssii paksu tumma tukka juuri oikein heiluen, liikkuu kuten nuori eteerinen taiteilija liikkuu ja kasvattaa tunnelmaa onnistuneesti.
Unelmainen tunnelmointi ja hengähdyksenkeveä lauluääni ovat näennäisestä painottomuudestaan huolimatta voimallisia ja sujuvia. Meno pysyy uskomattoman raikkaana. Yleisö vapautuu vähitellen tanssimaan, vaikka vaikuttaa siltä, etteivät paikallisetkaan tunne artistia läpikotaisin.
Iceland Airwavesin viralliselta soittolistalta tuttu hitti Stones nousee keikan kohokohdaksi ja saa joukkoon liikettä. Poistun paikalta vaikuttuneena. Myöhemmin harmistun, kun löydän Spotifysta vain kahden kappaleen verran Dísaa. Klikkaan itseni tämän Facebook-sivun tykkääjäksi uusien julkaisu-uutisten toivossa.
La Femme.
Seuraa salamannopea salinvaihto, sillä sopivasti arrogantin ranskalaisryhmän La Femmen konsertti on lähtökuopissaan viereisessä Silfurbergissä. Keskiyön keikalla väkeä onkin jo kohteliaaseen tungokseen asti.
En tunne yhtyettä kovinkaan hyvin, mutta ranskalainen ystäväni ei ole pysyä nahoissaan. Alan itsekin odottaa paljon. Bändin ainoa femme pitää huolen hymyttömyydestä ja lausuu sanat suoraan mikrofoniin katsoen tiiviisti väkijoukkoon.
Kulmikas tanssi ja kulmikkaat housut kehystävät ensivaikutelman, ja armottoman tanssittava koitos alkaa. Maailman lingua francaa eli englantia ei osata tai pikemminkin haluta osata, mikä on samaan aikaan ärsyttävää ja valtavan kiehtovaa. Miksi kaiken pitäisikään toimia yhden ainoan kielen varassa?
Yksityiskohta täydentää ranskalaista performanssia ja tuntuu tekevän kokemuksesta vielä täydemmän. Yleisö on hallinnassa ja selvästi loitsun alaisena.
Maskin taakse piiloutuva hahmo ja pinkkiin one piece -asuun pukeutunut mies vaihtelevat show’n aikana soittimia keskenään. Sekä naamiomieheltä että potkupukupojalta sujuvat niin rummut, basso kuin tamburiini. Minuutilleen tunnin kestäneen jumpan olisi suonut kestävän paljon kauemminkin. La Femmekin saa minusta uuden klikkaustykkääjän.
Hiki virtaa ja kaupunki kutsuu.
Perjantaina, festivaalin puhjettua täyteen kukkaansa, törmään ensimmäiseltä päivältä tuttuun ongelmaan jäädessäni ulos saksalaisen Rooseveltin keikalta. Viereiseen Reykjavikin taidemuseoon ei sen sijaan ole jonoa, joten livahdan mielissäni sisään.
Tilattuani jouluoluen enemmän tai vähemmän paksulla ulkomaalaisen islannillani siirryn odottamaan puolityhjän salin lavalle saapuvaa Ballet Schoolia. Balettitanssijamaisen atleettisesti mutta balettia ronskimmin tanssiva yhtyeen keulahahmo heittelee vaaleaa tukkaansa euroviisumaisen powerpopin tahtiin. Valkoiset valot halkovat yleisöä. Olo on hieman hämmentynyt: saksalaista indietä tämä on, kyllä, mutta miksi euroviisut? Ja miksi tämä on näin tavanomaista?
Tavanomaisuus ei toki tarkoita huonoa – päinvastoin, meno on hyvinkin miellyttävää. Loppusilaus kuitenkin puuttuu. Ehkä ensi kerralla.
Anna Calvi.
Seuraava pysäkki on Anna Calvi, jonka konserttiin lähden ystäväni houkuttelemana. Yhden Spotify-kuuntelun perusteella en olisi keikalle keksinyt lähteä, mutta luojan kiitos että lähdin.
Sali on tupaten täynnä, kun jakkupukuinen kitarajumalatar alkaa esiintyä. Mikä ääni ja paatos! Kitarat vaihtuvat kappaleiden välillä ja naisen laulua voi kutsua vain komeaksi, massiiviseksi tai molemmiksi. Välispiikit pääsevät yllättämään, sillä Annan puheääni on yllättävän hento.
Ajantaju häviää esityksen aikana. En kykene kuin tuijottamaan. Kappaleissa on tervettä vihaisuutta ilman aggressiota tai itsesääliä. Aavemainen ulina ja draama säkenöivät. Soolonsa aikana Anna kävelee kitaran kanssa pitkin lavaa huiman korkeissa koroissa ja kitaran pitkä johto laiskasti seuraten. Soolo on enemmän kuin hyvä, se on tarpeellinen. Tämän ei toivoisi loppuvan.
Singalongiksi venyvä Suddenly jää kummittelemaan mieleen esityksen jälkeenkin. Mikäli Facebook-tykkäyksille voisi antaa erilaisia painoarvoja, olisi tässä kyse vuoresta.
Klangkarussellin keikka on perjantain toinen kohokohta, ja yhtye on yksi eniten odottamistani bändeistä koko festivaalilla. Reykjavikin taidemuseossa on suuren klubin tuntua, ja se on yhtyeelle täydellinen keikkapaikka.
Ryysis on, poikkeuksellista kyllä, erittäin tervetullut tunnelman luoja. Tapahtuma on keskiyön konsertti ja esiintyjä yksi suurimmista ulkomaisista nimistä. Yhtyeen kokoonpanoon kuuluu kahden dj:n lisäksi rumpali ja basisti, joista etenkin rumpali on fantastinen lisä jo muutenkin tanssittavaan antiin.
Rytmi lähtee liikkeelle. Pää, olkapäät, peppu, polvet, varpaat, polvet, varpaat. Päät nyökkäävät kuin Pikku-G:n kappaleella Räjähdysvaara. Mitään ei säästellä ja ohikiitävän hetken ajan hermostuttaa, onko kohokohta tässä ja loput laskua.
Pelko osoittautuu turhaksi. Kehon kummallista teknohytkyntää ei voi pysäyttää. Kukaan ei öykkäröi. Varsinaisen hittikappaleen Sonnentanzin aikana yleisö selvästi noteeraa tutun biisin, mutta tunnelma ei oikeastaan siitä nouse. Se on jo katossa.
Viimeinen kappale on hassua EDM-höttöä, joka erottuu setistä. Se on mainio loppufanfaari, jonka aikana kelpaa aloittaa siirtyminen ulko-ovea kohti.
Festivaalin niin sanottuja off-venue-keikkoja on vähintään saman verran kuin virallisia esiintymisiä. Ne muodostavatkin oman varjofestivaalinsa, joka tarjoaa niin paljon ohjelmaa, että moni jättää varsinaisen festivaalilipun ostamatta.
Lauantaina käyn tsekkaamassa erään tällaisen keikan pääkadun jatkeella sijaitsevassa Laundromatissa. Esiintymässä on islantilainen rap-yhtye Kött grá pje, jonka pitkätukkainen solisti hyppii baaritiskillä ilman paitaa ja vatsa maalattuna mustalla tekstillä.
Rap-möykkä ja hevimiehen habitus tuovat mieleen paikallisen Jouni Hynysen vetämässä Eminem-covereita. Pedon numeroa 666 huudetaan tietenkin islanniksi sex sex sex, ja sen toista merkitystä demonstroidaan niin rivoin elein, että se saa kulmat kurtistumaan ja vaivaantuneen puolihymyn huulille. Selvä.
Kött grá pjen jälkeen odotellaan lavalle pipopäistä poikaa, joka asettuu syntetisaattorin ja tietokoneen taakse kahden rumpalin istuessa omien settiensä ääreen. Esiintymässä on Sin Fang, jonka musiikkia kuvataan usein nimellä folktronica.
Artistin lavakarisma tuntuu ujolta ja vakavalta, mutta musiikki puhuu puolestaan, kuten vanhaa klisee kuuluu. Sin Fang on selvästi edellistä räppiryhmää isompi nimi, varmaan myös trendikkäämpi. Keinuvan unipopin helinää kuuntelee mielellään. Ilmapiirin muutos edelliseen nähden on mielenkiintoinen. Solisti ei nouse baaritiskille ja ala karjua. Hyvä niin.
The Knife.
Lauantain kohokohtana on The Knifen viimeinen keikka. Minulla ja seuralaisellani ei ole tarkkaa tietoa siitä, kuinka suuri nimi Knife on muille kävijöille, mutta uskomme pääsevämme keikalle menemällä hyvissä ajoin. Väärin ajateltu.
Harpan alakerrassa alkaa jono suoraan sisäänkäynniltä. Se kiertää koko kerroksen ja päättyy portaille, joissa pääsee jonottamaan lisää. Kiroamme sitä, ettemme lähteneet paikalle vielä aikaisemmin.
Kuulemme konsertin alkavan suoraan yllämme. Joku tietää kertoa, ettei yläkertaan päästetä enää ketään – edes lehdistön edustajia. Jono liikkuu muutaman harppauksen. Lopulta olemme ketjun takana juuri ennen portaita vailla toivoa sisäänpääsystä.
Yrittänyttä ei laiteta, joten kävelen portsareiden luo kysymään, voiko keikalle vielä päästä ja näytän rannekettani. Sesam aukene. En ehdi saada edes lausetta loppuun, kun ketju avataan. Kysyn, saako aviomieheni tulla mukaan ja osoitan ystävääni. Se ei kuulemma ole sallittua, mutta “tämän kerran”. On vaikea pidättää riemun kiljahduksia kun juoksemme portaat ylös.
Knife on tulessa. Toistakymmentä tanssijaa muuttaa konsertin teatteriksi. Ylhäällä heiluu laivan kapteeni, ja lavaa hallitsevat viidakkopukuiset hahmot. Ne hyppivät toisiaan kohti kuin kynsiään esittelevät kissat, juoksevat ja pyörivät.
Feministinen ja queer-positiivinen yhtye pitää huolen siitä, että läheiseen tanssiin ei antauduta vain naisten ja miesten kesken, vaan lavalla ovat vaudissa niin nais-, mies- kuin muutkin parit. Hörppään pressitilaisuudesta lahjaksi saamastani Brennivin-miniatyyripullosta ja olen tyytyväinen.
Suuren osan ajasta mennään viidakkomaisessa soittelussa, mutta välillä jyminä ja painavat iskut nopeutuvat ja asettuvat eräänlaisen elävän teknon muotoon. Kädet ovat ilmassa ja yleisö hytkyy. Laulaja hengittää raskaasti ja lausuu pitkän runon siitä, millaisen vartalon hän haluaa ja mitä hän tahtoo sillä tehdä. Yleisö innostuu ja vislaa.
On kuuma. On vaikea uskoa, että tämä on kokoonpanon viimeinen keikka, sillä minkäänlaisia lopun merkkejä ei ole ilmassa. Tavallista suurempaa big bandin tuntua siinä kuitenkin on. Viimeiseksi kappaleeksi on tietenkin säästetty Silent Shout. Se kuulostaa yllättäen tavallista paremmalta.
Pysähdymme miettimään, mitä seuraavaksi. Päädymme Idnoon suosituksen kautta. En saa bändin nimestä selvää vielä kolmannellakaan yrittämällä, joten tyydyn vain odottamaan, mitä tuleman pitää. Myöhemmin selviää, että esiintyjän nimi on Ezra Furman.
Estradille astuu varsin perinteisen näköinen rummut-kitara-basso-kokoonpano laulajineen. Miespuolinen laulaja on kuitenkin pukeutunut toisin kuin useimmat, nimittäin hihattomaan pinkkiin paitamekkoon ja kruunuun. Mielenkiintoni herää.
Musiikki seilaa punkin, rockin ja silloin tällöin emoilunkin vesillä hieman tavallista queerimman menon merkeissä. Huomaan odottavani välispiikkejä kaikkein eniten, sillä laulajan kissamainen nasaaliääni on kaikkein parhaimmillaan ja persoonallisimmillaan, kun hän puhuu. Laulaja muistuttaa sekä äänensä että ennakkoluulottomasti erilaisen habituksensa puolesta etäisesti Placebon Brian Molkoa.
Tätäkin orkesteria kuuntelee valtavan mielellään, huomaan ajattelevani. En ole törmännyt festivaalilla yhteenkään yhtyeeseen, josta en olisi pitänyt.
Olemme ystäväni kanssa kaiketi liian vanhoja juhlimaan koko yötä, sillä uni maistuu jälleen ja päätämme palata sorvin ääreen viimeistä kertaa huomenna.
Sunnuntaina suurin osa keikkapaikoista on jo kiinni. Illan pääosaa esittää The War On Drugsin ja Flaming Lipsin konsertti Vodafone-hallissa Reykjavikin kotimaanlentokentän takana. Pallottelen ajatusta näistä kahdesta suuresta verrattuna johonkin pienempään ja mahdollisesti ainutkertaisempaan nimeen, jota ei Suomessa välttämättä nähdä.
Päätän liputtaa vaihtoehtoisemman nimen puolesta ja tähdätä omanlaiseeni päätöskeikkaan, yhdysvaltalaisen queer-räppäri Zebra Katzin esiintymiseen keskustassa sijaitsevalla Húrra-klubilla.
Saavun paikalle hyvissä ajoin ja pääsen helposti myös sisään. Mitäpä muuta tällä ylijäämäajalla tekisi kuin hakisi drinkin, joten koukkaan tiskille matkalla saliin. Tiskillä etuillaan ja huomaan jälleen kerran, ettei kohteliaisuus kannata. Kyynärpäät tiskille, reviirin suojaus ja valppaana baarimikon varalta.
Saan käteeni viimeisen festivaalikaljan – jouluolutta tietenkin – ja lähden mahduttautumaan väkijoukkoon. Väki on sunnuntain huomioon ottaen hämmentävän humalaista. En ole edes aivan takaosassa, mutta tuuppiminen on omaa luokkaansa. Ihmiset edessäni vaihtuvat harva se minuutti, välillä saan jopa maistiaisen tilanteesta jossa ei näe lavalle, sillä edessäni on kirahvi (terv. nimim. 190-senttinen toimittaja).
Naurahdan havainnolleni, vaikka muuten alkaa jo hermostuttaa. Päälleni kaatuu ensimmäisen kerran olutta. Harmittaa. Zebra Katz saapuu lavalle. Miehellä on kasvoillaan musta maski, ja tämän matala ääni alkaa kierrellä huoneessa.
Artistin liikehdintä on kiemurtelevaa ja hidasta. Hän levittää silmänsä apposen auki ja katsoo jonnekin kauas yleisön yli. Tyylikkäät taustat kumisevat ja jäävät iskun jälkeen värisemään. Tässä vaiheessa saan päälleni jälleen kaljaa ja olen lentää kyljelleni lakkaamattoman trafiikin vain käydessä hurjemmaksi.
Päätän odottaa vielä seuraavan biisin ajan. Minkäänlaisten havaintojen tekeminen itse esityksestä käy mahdottomaksi, sillä nyt en pysy enää edes paikallani.
Kulttuurieroja. Totean työni olevan tässä, liityn osaksi pakenevaa letkaa ja katoan kadulle.
Vuoden 2014 Iceland Airwavesista jäi hyvä maku. Totta puhuen ilahduin jälleen ikihyvikseni. Sanotaan, että heti Airwavesin jälkeen alkaa uuden odotus, ja koskaan en ole ollut enemmän samaa mieltä.
Parhaan esityksen pystiä on vaikea myöntää ja se tekee mieli jakaa osiin, mutta mikäli se on kokonaisena ojennettava, ojennan sen Anna Calville.
Pidä kitara soimassa.
EDIT 17.11. Ballet Schoolin kansallisuus korjattu, Ezra Furmanin nimeen lisätty lopusta pois jäänyt ”n”.