Ilosaarirock 2011: ”Vanha ei ole välttämättä väsynyt – se voi olla surrealistinen, taiteellinen, vaarallinen ja vittumainen”

Loppuunmyyty Ilosaarirock täytti tänä vuonna neljäkymmentä. Bändeistäkin moni oli iäkkäämmästä päästä, mutta omaehtoisuuttaan festivaali ei ole menettänyt.

Teksti: Jose Riikonen, kuvat: Tomi Palsa

Ilosaarirock
Laulurinne, Joensuu
15.–17.7 2011

Ilosaarirock on vanha, ainakin viihdemaailman mittareiden mukaan. Nelikymppinen. Keski-ikäistyvä.

Myös Ilosaaren bändikattaus oli tänä vuonna suurelta osin vanhaa kaartia. Pääbändeinä toimineet Sielun Veljet ja Neljä Ruusua ovat pirun vanhoja. Ulkomaalaiset Buzzcocks, Madness, ja Iced Earth ovat tosi vanhoja. Sulo-klubillakin oli vanhoja setiä muun muassa Sir Elwoodin Hiljaisten Värien muodossa. Oli festivaaleilla paljon nuoriakin bändejä, mutta ymmärtänette mitä haen takaa.

Minä ja ekonomiystävänikin tunsimme olomme vanhoiksi, kun emme jaksaneet enää valvoa aamuun asti vaan kävimme pötköllemme usein jo heti viimeisen yhtyeen soiton jälkeen. Muukin yleisö oli ainakin Sielun Veljien keikalla perin vanhaa.

Synkistyn tätä asiaa ajatellessani. Onhan siitä puhuttu jo vuosia, mutta nyt se oikein iski vasten kasvoja. Rock on vanhojen ihmisten hommaa.

Mutta sitten muistan, että ehkä vanhuus ei tarkoita tylsistymistä. Vanhakin voi olla vaarallinen, kiehtova ja inspiroiva. Vanha on viisaampi ja kokeneempi. Vanhalla ei ehkä ole nuoren päätöntä ja tyhmänrohkeaa asennetta, mutta vanha osaa pamauttaa nyrkin pöytään ja sanoa ”perkele!” Vanha uskaltaa olla siten kuten haluaa. Tästä vanhojen ihmisten erinomaisuudesta saatiin todisteita Ilosaarirockissa, eikä vähiten Sielun Veljien esiintymisen aikana. Mutta siitä kerron vasta myöhemmin.

Koska vanhuus on tämän kirjoituksen kantava teema, en voi olla kirjoittamatta kaikkien vanhojen sielujen suosikkiyhtyeestä, Sir Elwoodin Hiljaisista Väreistä, joka soitti perjantaina Sulo-klubilla. Yhtye on edelleen erinomainen tunnelmien luoja ja viimeistellyt sovitukset sekä ”vähemmän on enemmän” -tyylinen soittimien käyttö toimi taas hyvin. Vaikka teltta oli täpösen täynnä ja ihmiset huusivat yhtyeen tyyliin nähden jopa säädyttömän kovaa suosionosoituksiaan, ei laulaja Juha Lehti näyttänyt kovin iloiselta. Tarinakaan ei oikein lähtenyt. Ehkä asiaan vaikutti se, että setti keskittyi suurimpiin hitteihin, jotka ovat jo aika vanhoja ja ehkä siksi väsyttäviä soittaa.

Vanhalla kunnon Kotiteollisuudella olisi ollut Sulo-klubilla mukanaan mieskuoro, mutta koska yhtye pilasi vuonna 2009 ilosaaritunnelmani soittamalla festivaalien pääesiintyjänä, kannoin kaunaa, enkä mennyt keikalle. Kyllä bändiä varmaan nyt harmittaa!

Lauantaina kuuntelimme popahtavaa punkkia. Nuorten ihmisten musiikkia, jota luukutetaan nyyttikesteillä ja hurjapäisten skeittareiden kaljanhuuruisissa hipoissa.

Mitä vielä. Nyt tällaista musiikkia tarjoili brittibändi Buzzcocks. Bändi on julkaissut ensimmäiset albuminsa seitsemänkymmentäluvun puolella. Tosi vanhoja miehiä siis.

Meininki oli silti energistä. Bändi keekoili hupaisasti, mutta tuntui soittavan yhtä ja samaa biisiä halki setin. Mielenkiinto ei millään pysynyt yllä. Sedät jaksoivat heilua hyvin, mutta enemmän tämä oli setien nostalginen muisteluhetki kuin päräyttävä punkkikeikka.

Ehkä raskas, eunukkimaisella kiljunnalla vuorattu musiikki nostaisi tunnelmaa? Ehkä odotettu Iced Earth pelastaisi? Menimme telttaan tarkistamaan.

Tämä yhtye ei säästellyt, vaikka näilläkin miehillä on jo vuosia uurteina silmiensä ympärillä. Minä en ymmärrä metallista yhtään mitään, mutta ymmärrän sen, kun viihdyn keikalla ja jalkani tamppaa hiekkaa allani.

Iced Earth on jälleen hyvä esimerkki siitä, että vaikka musiikki ei kamalasti nappaisikaan, voi show olla viihdyttävä ja repäisevä. Ei tule yllätyksenä, että nämä miehet ovat USA:sta kotoisin, sillä perijenkkiläiseen tyyliin showmiehen elkeet olivat hyvin hallussa. Vaikka raskas metalli särki korvissani, muut aistit nauttivat täysin siemauksin. Viihdyttävää.

Näiden ikääntyneiden aktien jälkeen pumppasimme sydämiimme hieman nuoren, kauniin ja hullun naisen energiaa Kate Nashin muodossa. Brittinaisen keikka oli hämmentävä.

En ymmärtänyt – tai pikemminkään saanut selvää – naisen välispiikeistä tai lyriikoista, mutta jollain tavalla keikka tuntui feministiseltä julistukselta. Älkää pyytäkö perustelemaan tätä tuntemusta, sillä sitä en osaa tehdä. Mutta tämä oli virkistävää vanhojen ukkojen kansoittaman kattauksen lomassa.

Odotin runotyttöä, mutta Nash oli kuin pikkutyttö piristeissä. Hän vaihtoi soittimia kuin sukkia, huusi ja ramppasi pitkin lavaa omituisissa menninkäisvaatteissaan ja laulaa hoilotti täysin palkein kuin viimeistä päivää. En oikein saanut kiinni musiikista missään vaiheessa, mutta kaikessa omintakeisuudessaan keikka oli piristävä. Kuin vinksahtanut hetki aikuisten satumaailmassa.

Illan viimeisenä soitti Sielun Veljet. Tästä yhtyeestä minun on vaikeaa kirjoittaa.

Lueskelin nimittäin Helsingin Sanomien keikkaraporttia ja hämmästelin, olimmeko samalla keikalla tuon lehden toimittajan kanssa? Myös Rytmin sivuilla kerrotaan, että ihmismassat olivat innoissaan keikasta.

Ja varmasti ihmiset innokkaina olivatkin, mutta en voi rehellisin mielin sanoa, että se olisi näkynyt päällepäin kovin selvästi. Itse asiassa en muista, milloin illan pääesiintyjä olisi soittanut näin verkkaisesti suosiotaan osoittavalle yleisölle. Porukkaa oli kyllä paljon, mutta ihmiset tuntuivat olevan pikemminkin hämmentyneitä kuin villiintyneitä.

Tuntui, että vieläkään Sielun Veljet ei ole mainstream-yhtye. Vieläkään sen shamanistinen svengi ei ole omiaan tanssittamaan valtavia ihmismassoja. Vieläkään ihmiset eivät ymmärrä Sielun Veljien junnaavaa paahtoa. Jos sanoisin, että yleisö oli hurmoksessa, valehtelisin, sillä hurmosta en nähnyt vaikka kuinka tarkastelin. Vasta aivan keikan lopussa tunnetut laulut tanssittivat porukkaa kunnolla.

Voin kuvitella, kuinka ihmiset kävelivät keikalta telttoihinsa kummissaan. Sitten he todistelivat, kuinka kova Siekkarit oli, koska se on ainoa mielipide joka kenelläkään voi olla. Silti suuri osa ihmisistä varmasti tunsi piston sydämessään, kun he eivät olleet itsekään varmoja, olivatko he rehellisiä kehuessaan ylisanoin tätä yhtyettä.

Sielun Veljet ei tullut soittamaan kuten vanhat sedät soittavat. He eivät huutaneet ”onko hyvä meininki?” He eivät kosiskelleet valtavaa ihmismassaa. He tekivät juuri niin kuin halusivat ja se oli ainoastaan hyvä asia. Valoshow oli hieno ja keikkaa oli varmasti valmisteltu huolella, niin varmoin ottein yhtyeen jäsenet soittivat. Jälkeenpäin kitaristi Jukka Orma ylisti keikkaa yhdeksi mahtavimmaksi kokemukseksi elämässään.

Bändi oli kiehtova ja inspiroiva. Se osoitti, että vanha ei ole välttämättä väsynyt. Vanha voi olla surrealistinen, taiteellinen, vaarallinen ja vittumainen. Niin kiehtovan omituinen, että se ei välttämättä vetoa heti valtavaan ihmismassaan, joka on tottunut tanssimaan Happoradion tahtiin. Syvällisempi raportti tästä keikasta on luettavissa lomien jälkeen printin puolella.

Sunnuntaina soitti festivaalien repäisevin yhtye. Pertti Kurikan nimipäivät kasasi pienen rekkalavan eteen valtavan määrän ihmisiä. Kuunneltiin oikeaa punkkia. Suoraa puhetta. Tylyä puhetta.

Pertti Kurikan nimipäivät hauskuutti, liikutti ja tanssitti. Tunnelma oli välitön. Kehitysvammaisten punkyhtye oli raikas tuulahdus keskellä kuumaa päivää. Varmasti parhaiten bändin luomasta tunneskaalasta kertoo se, että ystäväni, piinkova ekonomimaterialisti ja kovien arvojen kannattaja, pyyhki keikan jälkeen ilon ja liikutuksen kyyneliä silmäkulmastaan. Nämäkin miehet olivat vanhoja, mutta väsymyksestä ei ollut tietoakaan. Pertti Kurikka itse oli niin tyly ja paha suustaan, että korvat punottivat.

Heti Kurikan jälkeen siirryimme aivan toisenlaisiin tunnelmiin, kun Blackfield soitti viereisessä teltassa. Ensin tulivat kylmät väreet, sitten ihastus, mutta ihastusta seurasi pieni mietintä.

Brittiläisisraelilainen Blackfield näyttää olevan niitä yhtyeitä, jotka taistelevat äärimmäisen koskettavuuden ja falskiuden rajamailla. Välillä bändi kosketti, mutta välillä mentiin rajan yli. Soundi oli iso ja komea, mutta sävellykset paikoin puuduttavia. Ehkä bändi kaipaisi muutaman pyöräytyksen levyltä, jotta sen parhaat puolet nousisivat esiin.

Madnessille päivänpaiste oli omiaan, sillä niin aurinkoinen yhtyeen ska-setti oli. Yhtye esiintyi viimeksi Suomessa vuonna 1985, vanhoja partoja siis nämäkin. Madness oli harmiton, mukava ja hitikkään tanssittava. Ajoi asiansa, vaikkei riemunkiljahduksia aiheuttanutkaan.

Aphex Twiniä piti mennä katsomaan, muttei ehditty. Toisaalta, jos muun muassa DJ Shadow on minulle kuin helmet sialle, lienee parempi, etten edes yritä tästä koneaktista mitään mielipidettä muodostaa.

Viimeisenä koko festivaaleilla soitti Neljä Ruusua. Pitkän hiljaiselon jälkeen bändi teki tämän keikan ja sitten painuu kuulemma taas unten maille, vaikka uusi biisikin, Seitsemän päivää selvin päin, oli sävelletty.

Neljä Ruusua on niitä yhtyeitä, joiden musiikki on korvissani niin ikävän kuuloista, laahaavaa sontaa, etten mielelläni ala tässä ruotimaan kaikkia antipatioitani, sillä se ei hyödyttäisi ketään. Kaikki pahat sanat on jo sanottu tämän yhtyeen tiimoilta.

Mutta jos ihmiset nauttivat näiden setien paluukeikasta ja tanssivat kohtuullisen energisesti innokkaalta näyttävän yhtyeen mukana, se heille suotakoon. Itse seisoin ankeana miehenä ylimielisin elkein kädet puuskassa ja sadattelin musiikin huonolaatuisuutta, mutta se on oma häpeäni.

Olihan Neljän Ruusun buukkaus kaikin puoliin ymmärrettävä teko. Kotikenttä, Alangon veljekset, 40-vuotisjuhla ynnä muuta.

Kaiken kaikkiaan Ilosaarirock oli tarjonnaltaan jälleen omaehtoinen. Omia musiikillisia reseptoreitani kattaus ei kamalasti väräyttänyt, mutta ainakin festivaali todisti, että vanhoissakin voi olla voimaa.

Lopuksi todettakoon, että vaikka tämäkin kirjoitus saanee jälleen kommenttikenttään arvioita, joissa te rakkaat lukijat manaatte allekirjoittaneen taidottomaksi kusipääksi ja arvottomaksi näpertelijäksi, yrittäkää olla armollisia, sillä olen jo maksanut synneistäni.

Kävi nimittäin niin, että kun lähdimme festivaaleilta, baijerilainen V8-kone alkoi nakuttaa pahaenteisesti. Lopulta välähti punainen öljykannun valo, paineet putosivat ja sammutimme moottorin. Kone levisi jonnekin jumalan selän taakse. Vanha ei enää jaksanut.