Ilosaarirock-raportti: ”Portishead vei suoraan nirvanaan ja kuulosti jopa paremmalta kuin levyillä”

22.07.2014

Otso Karhu vieraili Ilosaarirockissa ja raportoi nyt kokemastaan. Portisheadin ohella suurimman vaikutuksen toimittajaan taisivat tehdä festarin lukuisat vakuuttavat kotimaiset artistit.

Teksti: Otso Karhu, kuvat: Jenna Pietikäinen (otsikkokuvassa Portishead)

Ilosaarirock
Laulurinne, Joensuu
11.–13.7.2014

Ilosaarirock rikkoi viime vuonna kävijäennätyksensä ja sama tahti jatkuu myös nyt. Jopa 52 000 ihmistä täytti Laulurinteen äärihelteisenä viikonloppuna. Keikoilla ja niiden ulkopuolella meno oli tämän mukainen.

Festivaalin kattaus oli monipuolisempi kuin koskaan. Sulo-klubilla yhteislaulettiin Eppu Normaalin kaltaisten klassikkojen parissa, Töminä-klubi taas esitteli nousevaa heviosastoa. Viikonlopulle mahtui runsaasti laadukasta heviä, räppiä, poppia, elektronista hämyilyä sekä folk-balkan-humppaa – uutta ja vanhaa. Monelle arka paikka, jalkapallon MM-finaali oli myös katsottavissa alueella. Vuodesta 2015 voi odottaa vain kahta kovempaa.

LAUANTAI

Ilosaaren ykköspaikalla, rentoakin rennommalla Rentolavalla on koko viikonlopun hieno kattaus suomiräppiä. Lauantain kierroksen aloitti Asa & Band ja välissä Aksimin kanssa punnertanut Musta Barbaari esitteli uutta tuotantoa. Ehkä Ei kipuu ei hyötyy -hokemasta päästään vihdoin eteenpäin. KC/MD Mafian Memphis-synkistelyt on säästetty iltahämärään.

Kolmelta starttaava Gracias & The Globe Band soittaa sopivasti levytyksistä muovailtuja versioita, ja mukana oleva Noah Kin toimii keittoon täydellisesti. Nuoren Noah Kinin räppääminen on sujuvaa kuin rapakon takana, ja taidonnäyte, todella nopea ja haastava 822, kulkee hyvällä flow’lla ilman kömmähdyksiä. Myös a cappellana räpätty pätkä saa yleisöltä valtaisat suosiot. Artistinimeksi kuuluisi Gracias, Noah Kin & The Globe Band.

Gracias ja Noah ovat hyvä tiimi. Kummallakin on flow kohdillaan, ja heidän amerikkalainen gangsta rap -olemuksensa tuntuu freesiltä suomirapin kentällä. Kaksikko on ollut yhdistämässä hyvää räppiä myös aiemmin. Gracias EP:n kappaleessa Mon€y fiitannut viljakkalaisräpäyttäjä Ekow osoitti Suomen enkkurap-riman olevan hyvinkin korkealla. Kuunnelkaa lisätodisteeksi The Megaphone Staten uusi kappale Hooligan.

Räppikaksikon gangstahtava meno saa The Globe Bandin basistin ja kitaristin, vaikka ammattimaisia ovatkin, vaikuttamaan siisteissä indieolemuksissaan ehkä hieman eri skeneltä. Esimerkiksi Jätkäjätkät on näyttävä, sillä jäsenet ovat selvästi yhtä porukkaa. Maailmanluokan rap- ja funk -bändeissä, Cypress Hillissä, Parliamentissa, saman possen olemus voi olla käsin kosketeltava. The Globe Band soittaa silti loistavasti, versio Hki:stä toimii ja yleisö naattii. Gracias ja Noah Kin kuuluvat Ekowin kanssa englanninkielisen suomirapin paalupaikoille.

Gracias & Noah Kin.

Gracias & The Globe Band.

Rentolava on täydellinen kesäfestivaaleille, sillä lämpimän hiekan ja nurmikon lisäksi keikkoja voi katsoa uimarannan vedessä lilluen. Ylinautiskelussa on varjonsa, sillä paljain jaloin kävelevät ovat osua idioottien rikkomiin lasipulloihin. Myös lovea voi olla liikaa, sillä järkkärit joutuvat keskeyttämään sivussa avoimesti kuksivan pariskunnan touhut.

Rennosta päinvastaiseen. Sue-lavalla aloittava nuori thrash metal -nelikko Ranger silppuroi minkä kerkeää. Bändi ei yritä uudistaa thrash-genreä tai pyri Stonen perinnön jatkajaksi, vaan vie kuulijan valonnopeudella aikamatkalle Amerikan länsirannikolle, jonnekin vuosien 1984 ja 1988 väliin. Rangerin soundi ja tyyli on kutkuttavan likainen ja äärimmäisen uskollinen Bay Area -thrashin parhaille puolille. Vähän Exodusta, vähän Dark Angelia. Eurooppalisänä mausteita NWOBHM:sta.

Flying V -soittimiaan raastavien kitaristien haara-asennot ovat niin leveät, että haarakiilat paukkuvat. Intronauhana on tietysti Terminator-tunnari. Laulaja-basisti Dimi Pontiac karjuu ja kiekuu loistavasti, eikä bändi anna taukoa teurastukseltaan. Kasariutta lisää se, että yhtyeen kaksi EP:tä on julkaistu vain C-kasettina, ja mini-LP vinyylinä. Autenttista ja loistavaa. Rangerin nousujohteisuus voi tuoda paljon rahaa studioäänityksiin – toivottavasti nuoret herrat pitävät silloin kiinni rosoisuudestaan.

Rangerin jälkeen korvat ja niskat ovat mennyttä, mutta Sue-lavan seuraava esiintyjä ei moshausta tarvitse. Lumoava avaruusajan post-blackmetal-yhtye Oranssi Pazuzu seisautti verenkierron viime Provinssirockissa, eikä tältä säästytä Ilosaarirockissakaan. Tuijotan keikkaa suu auki kylmä hiki valuen. Tämänkö inkat ennustivat, näinkö kaikki päättyy?

Stam1na.

Stam1na.

Lost Societylla oli kuulemma valtava wall of death. En voi verrata, mutta hyvä on Stam1nallakin. Suomi todella rakastaa heviä, sillä päälavan edessä on valtava ihmismeri, missä vauvasta vaariin pusketaan nyrkkiä ilmaan. Kuten ennenkin, Hyyrynen ja kumppanit pölisevät spiikeissään mukavia ja omaa outoa huumoriaan. Tällainen perisuomalainen rehellinen ja nöyrä rupattelu tekee Stam1nasta myös erittäin sympaattisen bändin. Viisi laukausta päähän jää kuulematta, mutta Eloonjäänyt paikkaa aukon kuin aukon. Keikka on mahtava, ja listakärjissä paistatellut Stam1na lunastaa helposti paikkansa suomihevin parhaimmistossa.

Studio Killersin päälle on kasattu isot paineet. Singlejulkaisuilla ja vuoden 2013 eponyymisti nimetyllä albumillaan maineeseen noussut englantilais-tanskalais-suomalainen muusikkoryhmä aloitti keikkailun vasta nyt, ja uran ensimmäinen esiintyminen osui Ruisrockiin heinäkuun alkuun. Tähtiteltan konsertti on siis vasta bändin toinen. Vaikka jäsenet pysyvät nimettöminä hologrammiensa takana, on hyvinkin selvää kuka yhtyeessä laulaa. Teemu Brunilan ääntä kun ei voi matkia. Myös täpötäysi Tähtiteltta tuntuu tietävän tämän.

Kaiken hypetyksen keskellä keikka on kuitenkin pettymys. Synisti Goldie Foxx ja DJ Dyna Mink, ovat he sitten keitä tahansa, saapuvat paikalle kasvot peittävissä hienon mystisissä asuissa, mutta se ei riitä. Hologrammivideointi onkin paljolti musiikkivideoiden kevyttä variointia, ja laulaja Cherryä ei nähdä edes maskissa. Konsertti on kuin mikä tahansa tanssiklubin dj-keikka, jossa satutaan soittamaan vain Studio Killersiä. Suuri osa äänestä tuntuu tulevan playbackinä, laulua myöten. Kappaleet ovat nyanssista nyanssiin samanlaisia kuin levyllä – välillä Dyna Mink osallistuu musiikkiin ainoastaan lyömällä tahtia pedaaliin.

Klubilla dj saattaisi miksata kappaleita yhteen tai värittää soundia efekteillä, mutta Tähtiteltassa varioidaan ainoastaan Eros and Apollo -intron melodiaa, jota loopataan hetken ilman bassoa, kunnes kappale alkaa normaalisti alusta. Erona levyyn ovat siis kappalejärjestyksen muutos ja väliin tulevat laimeat “thank you so much” -huudot. Tottakai on hauskaa pomppia Studio Killersiä tuhansien ihmisten hurratessa ympärillä, mutta yhtä hyvät reivit Jennyllä tai Ode to Bouncerilla sai aikaan mankasta musiikkitalon puistossa Valdemarin nimipäivänä.

Studio Killers.

Studio Killers.

Vihreä yhteisvastuu toimii kuin Intiassa. Festivaalialueen ulkopuolella kadut täyttyvät loputtomasta jätteiden ja liejun sekoituksesta, ja maasta nouseva irvokas löyhkä saa lokit sekaisin. Paikallisten mukaan festivaalien kasvu on silti vain hyödyksi.

“Nykyään Joensuussa on enemmän bänditiloja ja keikkoja, ja esimerkiksi Töminä-klubi nostaa esiin uusia nimiä. Tosin ennen kävimme aina hautaamassa kylmälaukullisen viinaa festarialueelle ennen tapahtuman alkua, keikkojen alkaessa vietiin viltti kätkön päälle ja sieltä sitten salaa naukkailtiin. Nykyisin kaikki on valvotumpaa,” kommentoi eräskin tapaamani festarikävijä.

Omavalvonta taas ei luonnistu lainkaan.

SUNNUNTAI

Sunnuntaina päälavalla aloittanut Olavi Uusivirta sai osansa kohusta, jossa Joensuun kaupunginvaltuutettu Marjatta Räty närkästyi Uusivirran suudeltua keikalla miespuolisia bändiläisiään. Lisäksi Ilosaarirockissa esiintyneistä artisteista huokui Rädyn mukaan kannustus esimerkiksi esiaviolliseen seksiin ja idän uskontoihin. Ei mennyt niin kuin Raamatussa, pohdittiin. Maailmassa on monta tapaa nousta otsikoihin, jos omat ansiot eivät siihen riitä. Toisille kukkahattu, toisille salarakas. Jokaisella tyylinsä.

Olavi Uusivirta.

Olavi Uusivirta.

Rentolavan päiväkattauksen mielenkiintoisimmat ovat vuoden Jazz-Emmalla palkittu supertanssittava Dalindèo sekä suomirap all stars -tyylinen DJ Polarsoul Rentoshow, jossa verbaaliakrobatiasta vastaavat muun muassa Asa, Julma-Henri, Jodarok, Stepa, Paperi T ja Tommishock.

Ellie Goulding.

Ellie Goulding.

Poppi-ihmisille tarjolla on jättimenestys Ellie Goulding sekä kolmen amerikkalaissiskoksen indiepop-bändi Haim. Haastattelut vievät aikani, mutta vilaukselta nähty, kepeä mutta erittäin groovaava Haim yllättää upeasti. Kolmikon laulumelodiat ovat rytmiltään haastavia, joten karaoken sijaan yleisö keskittyy joraamiseen. Tämä lisätään kotona kuunneltavien listaan.

Haim.

Haim.

Toisin kuin Stam1naa, Opethia seuraa mielellään sivusta. Ruotsalainen progemetallimenestys soittaa yli kymmenminuuttisia eepoksiaan todella tarkasti ja kirkkailla soundeilla, ja tempovaihdoksiin mukautumista yrittävä moshpit ei juuri houkuta. Sujuvasti örinästä puhtaaseen ääneen vaihtavan laulaja-kitaristi Mikael Åkerfeldtin itseironinen vitsailu tekee keikasta ennen kaikkea viihdyttävän shown.

“Bang your heads to this drum beat. Thank you. And now do it without a beat. As you can see our heavy music manners look totally stupid.“

Yhdeltätoista studiolevyltä settilistan valitseminen lienee haastavaa, sillä sävellysten progepituuden vuoksi keikkaan mahtuu alle kymmenen biisiä. Myös tämä saa Åkerfeldtin nauramaan itselleen.

“Now 13 minutes of non-stop headbanging please”.

Åkerfeldt sotkee spiikeissään englantia, ruotsia ja suomea surutta sekaisin, ja naureskelee Yngwie Malmsteenille tämän maneerista puhua englantia ruotsalaisyleisölle. Loppuun kiskaistaan loistavan pääriffin sisältävä Deliverance sekä The Lines in My Hand. Tarkkaa kuin musiikkikonservatorion matineassa, viihdyttävää kuin stand-up showssa. Ja silti heviuskottavaa.

“Thank you så hell’s mycket”, Åkerfeldt kiittää.

New Yorkin Harlemista tuleva hiphop-ilmiö A$AP Ferg jää kokematta, sillä onhan Bristolin triphop-legenda Portishead pakko nähdä. Haastattelussa Geoff Barrow ja Adrian Utley kertoivat Bristol-skenen olevan muun maailma keksimä olematon myytti, ja että he eivät missään nimessä halua kuulua “paljon paskaa musiikkia” sisältävään triphop-genreen. Ei Portishead tosiaan yhden lajin alle mahdu.

Portishead.

Portishead.

Vaikka bändin livealbumi Roseland NYC Live onkin tyylikäs jousineen ja akustisemmalla sävyllään, on sähköinen ja raaka post-hiphop-tuuttaus paras tapa kokea Portishead livenä. Tähtiteltan kaltainen pimeä korkea tila antaa mielettömät puitteet ja dystooppinen tausta-screen-animaatio on lumoavan veret seisauttavaa. Laulaja Beth Gibbonsin mikkiin vuodatettava kärsimys on tietty homman kulmakivi.

Upeinta on soundimaailma. Portisheadin keikalla ei halua viheltää, taputtaa tai tanssia, sillä mikään äännähdys ei saa jäädä kuulematta. Yleisö onkin harvinaisen keskittynyt kappaleiden aikana, ja räjähtää hurraahuutoihin vasta niiden välissä. Bändin kuuluisimmat, debyyttialbumin Glory Box, Sour Times ja Roads kuulostavat upeilta, mutta omat suosikit löytyvät toiselta ja kolmannelta albumilta. Hypnoottisella musiikkivideolla maustettu electronica-utuilu The Rip, raaka Machine Gun sekä parhaan kuulemani scratch-soolon sisältänyt Over nousevatkin keikan parhaimmistoon. Tosin myös Mysterons noise-sooloineen vie suoraan nirvanaan. Soundiin pohjaavien yhtyeiden livekeikoissa on haasteensa – viime vuonna Sigur Rós, vaikka loistava olikin, menetti soundiaan ihmismassaan – mutta Portishead onnistuu kuulostamaan jopa paremmalta kuin levyllä koskaan.

Ilosaarirock päättää erittäin onnistuneen viikonlopun Alice in Chainsiin. Seattlen grungeklassikon laulattaessa täpötäyttä Päälavaa suuntaan itse kohti yöjunaa. Ei istumapaikkoja, pätkitty nukkuminen vessan edessä junan lattialla, suihkuun ja vaatteiden vaihtoon 20 minuuttia, ja suoraan aamuyhdeksäksi töihin. Totally worth it.

Alice In Chains.

Alice in Chains.

Lisää luettavaa