Ilosaarirock, osa 2: Sigur Rós mykisti tähtimatkallaan, Mustasch selvisi hyvin kovan paikan edessä

Otso Karhu taisteli läpi ärhäkän vatsataudin ja selvisi hengissä Ilosaarirockin sunnuntaista. Vaikeuksista huolimatta toimittajamme todisti hullaannuttavat keikat ainakin PMMP:ltä ja Sigur Rósilta.

Teksti ja kuva: Otso Karhu

Ilosaarirock
Laulurinne, Joensuu
Sunnuntai 14.7.2013

Viikon takainen vatsatautini uusiutui väärään aikaan, sillä vietän festivaalisunnuntain tiputuksessa Joensuun keskussairaalassa. Vaikka ambulanssikyyti oli jännittävä ja sairaalan väki mukavaa, olisin mielelläni vaihtanut suolaliuoskanyylini päivän keikkoihin.

Tarjolla olisi ollut suomiräpin parhaimmistoa. Pyhimyksen luotsaama Ruger Hauer oli huippuvireessä myös Ruisrockissa. Laineen Kasperi on erittäin taidokas verbaalikko ja on ollut tuottamassa muun muassa Julma-Henrin Al-Qaida Finlandia. Takuulla ainutlaatuinen olisi ollut Freerap Rentoshow, jossa rapin Suomen-mestari Solonen, mukanaan supertrio Jodarok, Särre ja Kosola tiputtivat freestyleä yleisön valitsemista aiheista. Vatsatautirap jäi nyt kuulematta.

Lisäksi ohi menivät gambinahuuruinen surmacore-orkesteri Rytmihäiriö, ruotsalainen stoner-hardrock-yhtye Witchcraft sekä Jenkkien alternative rockin supernousukas Imagine Dragons. Eniten painamaan kuitenkin jäi metallin Väinämöisen Jari Mäenpään johtama, kahdeksan vuoden odotuksen jälkeen Time I –albuminsa julkaissut, maailman ainoa extreme majestic technical epic melodic metal -yhtye Wintersun.

Ilosaarirockissa tehtiin loppuunmyytynä lauantaina kävijäennätys, jopa 24 000 ihmistä. Sunnuntaillekin on väkeä lähes yhtä paljon, joten kieltäydyn sairaalapyjamasta, tankkaan itseni täyteen särkylääkettä ja raahaudun puolikuntoisena festivaalialueelle. Kaikki ei ole vielä menetetty.

Alun perin Ilosaarirockiin sainattu Motörhead ilmoitti heinäkuun alussa kaikkien kesän keikkojensa peruuntumisesta vedoten basisti-laulaja-legenda Lemmy Kilmisterin terveysongelmiin. Tämä oli valitettavaa, ei niinkään yllättävää, sillä amfetamiinilla ja viinalla rankasti lätränneen vauhdin ystävän olisi luullut kuolleen elintapoihinsa jo vuosikymmeniä sitten. Lähellä hän on käynyt useasti.

Motörheadin korvaajaksi valittu, hard rockia stoner metalliin sekoittava ruotsalainen Mustasch on kovan paikan edessä. Internetin keskustelupalstoilla on valiteltu huonosta tuuraajavalinnasta, tosin monista puheista on paistanut silkka katkeruus Motörheadin peruutuksesta. Göteborgilaisnelikko korvasi Motörheadin myös Meltdown-festivaaleilla Ruotsissa heinäkuun alussa, ja on sitä paitsi toiminut Motörheadin lämmittelijänä jo vuonna 2003 Saksassa. Päälavan kulmassa mies valittaa puhelimeen, ettei Mustasch ole Motörhead. Terävä kaveri.

Mustaschilla onneksi riittää sekä tilannetajua että huumoria. Koko nelikolla on päällään Motörheadin t-paidat ja asia otetaan esiin myös välispiikissä.

”You didn’t see Motörhead today. But you saw Mustasch”, huutaa laulaja-kitaristi Ralf Gyllenhammar, ja pienehkö yleisöjoukko hurraa nyrkit ilmassa.

Paikallaan junnaava yksinkertainen stonermusiikki ei ole suosikkejani, ja paikoin geneeriset riffit soivat päässä vain seuraavaan kappaleeseen asti. Lisäksi basisti Stam Johansson sekä kitaristi David Johannesson ovat lavalla lähes eksyneen näköisiä. Gyllenhammarin vitsailu ja Jim Carreymainen naaman vääntely pitää kuitenkin yleisön nälkäisinä, sillä mies onnistuu nostamaan hymyn jopa takanurmikon ”missä meidän Motörhead on” -ärrimurrien kasvoille. Isoja pittejä ei keikalla uitenkaan nähdä.

Rumpali Jejo Perkovic paukuttaa bassorumpua, päästelee temposta karkaavia omituisia rimpuilufillejä ja höristää korviaan yleisölle. Väki miettii hetken kuuluuko nyt hurrata ja aloittaa suosionosoitukset. Keikan lopussa Gyllenhammar rientää virnuillen yleisöön ja tarjoaa Jack Danielsia I Will Always Love Youn soidessa taustanauhalta. Mustasch ei paini samassa sarjassa Motörheadin kanssa, mutta yhtyeiden vertailu on turhaa. Huumori ja Gyllenhammarin asenne veivät bändin maaliin asti, ja tuuraajaetsinnän armottomaan varoitusaikaan nähden Ilosaarirock selvisi pinteestään hyvin. Sitä paitsi Bring Me Everyone, Deep In the Woods sekä uuden albumin Speed Metal raikasivat oikein näyttävästi. Göteborgin hevi kukkii edelleen – sieltä on kotoisin myös kesäkuisen Provinssirockin pääesiintyjä In Flames.

Ja sitten jotain aivan muuta. Tähtiteltalla on alkamassa tähtimatka Sigur Rósin kanssa. Islantilainen post rock-jättiläinen on luonut minimalistista ja tunteita kuohuttavaa maalailumusiikkia nyt seitsemän albumin verran. Yhtye on murroksessa, sillä kosketinsoittaja-säveltäjä Kjartan Sveinsson jätti yhtyeen alkuvuodesta. Kesäkuussa julkaistu Kveikur on siis ensimmäinen albumi ilman Sveinssonia. Täydessä tähtiteltassa tämä ei kiinnosta juuri ketään. Ihmiset naukkailevat lahkeisiin tai rintoihin jemmatuista piilopulloistaan ja tärisevät innokkaina kuin Slayerin keikkajonossa. Kyseessä ei kuitenkaan ole Slayer.

Osa yleisöstä on selvästi seurannut massaa hyviä bileitä etsiessään ja tylsistyy kesken keikan. Ensinnäkin Sigur Rósin unenomainen musiikki saa nousuhumalaisen hevikansan pärinät kääntymään laskuun. Toisekseen Sigur Rósin musiikki perustuu laajaan ja moniulotteiseen soundiin ja tunnelmaan, ei riffeihin. Teltan ulkopuolelle tai akustisesti huonoon paikkaan jääneet ihmiset eivät välttämättä löydä Sigur Rósin taikaa, ja heille musiikki saattaa puuroutua meren kohinaa muistuttavaksi äänimassaksi. Pujottelen uloskäynnille pakkautuneen ihmiskasan läpi ja keskikohtaan löydettyäni pääsen osaksi upeilla visuaaleilla kyllästettyä tähtimatkaa.

Jónsi Birgisson laulaa utuista falsettia itse keksimällään vonlenska-kielellään ja seisoo paikallaan mystistä tunnelmaa hakien – hän näyttää ja kuulostaa hyvin samalta kuin Mew’n paikallaan mystisesti seisova falsettilaulaja Jonas Bjerre. Jimmy Pagea hän ei sentään muistuta, vaikka soittaakin kitaraansa jousella. Yhtye osaa tunnelman kasvattamisen, sillä hiljaisesta suhinasta alkavat sävellykset nousevat viulujen, torvien ja hälyäänien kohottamana jättimäisiksi. Superhitti (kyllä, post-rock-hitti) Hoppípolla saa yleisön riemun lisäksi rakkauden kukoistamaan – yhtäkkiä suutelevia pareja on ympärilläni kuin lemmenlaivalla. Sivuista väkeä virtaa edelleen pois.

Uusi albumi Kveikur on edellisiä tummempi, sillä Birgissonin hattarafalsetin pohjana on nyt aggressiivista basso- ja rytmityöskentelyä. Keikan jälkeen uskon vankasti Kveikurin olevan Sigur Rósin parhaimmistoa. Kappaleissa Brennisteinn, Ísjaki ja Yfirboro käytettävät raskaat kilinäsymbaalit yhdistyvät apokalyptiseen bassotuuttaukseen ja Birgissonin ylikaijutettuun siansaksaan. Ne saavat minut hiljentymään pelon ja ihastuksen sekaisesta kunnioituksesta. Jään nälkäiseksi. Tämä pitää kuulla pian uudestaan. Mielellään ilman vatsatautia.

Ilosaarirockin päättää koko kansan suosikki PMMP. Yhtyeen toukokuussa ilmoittama lopettamispäätös on varmasti lisännyt väen määrää, sillä onhan loistavana festariesiintyjänä tunnettu PMMP nähtävä vielä kerran. Blurin ja Gorillazin johtohahmo Damon Albarn nosti hattua bändille nähtyään heidät Provinssirockissa kesäkuussa, eikä suotta. Vanhojen klassikoiden ohella viime vuotiselta Rakkaudesta-albumilta soitettavat kappaleet sujuvat yleisöltä täydellisesti, ja koko keikka jorataan käytännössä yhteislaulaen. Paula Vesala ja Mira Luoti ovat jälleen rakkautta pullollaan, ja heidän hyperaktiivinen mutta sopivan teatraalinen esiintymisensä on valmista tavaraa vaikka ylioppilasteatteriin. Unohdan, että vatsaani sattuu aivan järjettömästi, ja liityn pomppivaan festarikansaan.

”Rakkaus, rakkaus, rakkaus. Kiitos Ilosaarirock”, Paula huutaa lähes kyyneliin liikuttuneena.

Paula ja Mira kierivät, pomppivat ja kiipeilevät milloin yleisön edessä, milloin bändiläisten hartioilla. Mira hoitaa stagediven Paulan paistatellessa pyroefektien takana. Myös bändi soittaa tunteella – naamaansa vääntelevä rumpali Heikki Kytölä on jopa liekeissä. Pikkuveli-klassikon jälkeen Paula muistuttaa yleisöä, kenelle kunnia kappaleesta kuuluu.

”Tuo biisihän on siis Noitalinna Huraan, joka on paljon parempi bändi kuin me.”

Vieressäni nainen valittaa kommentin tekopyhyydestä. Jos Paula ei olisi sanonut mitään, olisi joku valittanut kunnian viemisestä. Ja kesällä on liian kuuma, talvella liian kylmä.

Parasta tai huonointa vetoa on vaikea eritellä. Matkalaulu saattaa olla paras kappale, minkä millään Suomen festivaaleilla voi esittää. Lopussa soitettavat Päiväkoti ja Oo siellä jossain mun saavat jopa kyynelkanaviini eloa. Rusketusraidat on Rusketusraidat. Kriitikon ärsyttävän siirappinen ylistys lähtee nyt käsistä, mutta PMMP on yhtye, jota kuunnellessaan ei edes halua keskittyä turhan analyyttiseen pähkäilyyn – mieluummin keskittyy ylinauttimaan.

Lue raportti Ilosaarirockin perjantai- ja launtaipäivistä täällä.