Iron Maiden ja Alice Cooper tarjosivat helteisellä Olympiastadionilla vanhoja hyviä aikoja ja nykypäivää.
Teksti ja kuvat: Saku Schildt
Iron Maiden, Alice Cooper
Olympiastadion, Helsinki
8.7.2011
Iron Maiden on ihana asia. Ihanuuteen riittää tietenkin jo bändin viisi klassikkotason albumia (tai montako sellaista itse kukin bändin katalogissa näkeekään), mutta orkesterin ylistämiseen on ajankohtaisempiakin perusteita.
Ensinnäkin yhtye jaksaa painaa duunia. Ikämiehistä koostuvä bändi konsertoi loputtomalla innolla ja tekee turneensa vanhan liiton tapaan monivuotisiksi venyvinä jättikiertueina. Nyt käynnissä olevassa The Final Frontier -levyn nimikkorundissa on 101 keikkaa. Uudemmat tulokkaat valittavat, miten kiertäminen on raskasta perhe-elämälle ja mielenterveydelle, mutta Maiden sen kun porskuttaa.
Toiseksi bändi haluaa olla edelleen nykyhetkessä kiinni. Toisin kuin vaikkapa AC/DC, Judas Priest tai muut eläviksi jukebokseiksi muuttuneet vanhat parrat, Iron Maiden tekee kiertueensa promotoidakseen uusinta levyään ja käyttää settilistoissaan luovuutta. Tätä kiertuetta ennen oli toki 1980-luvun hitit yhteen koonnut Somewhere Back in Time -kiertue, mutta sitä edeltäneellä A Matter of Life and Death -albumin rundilla yhtye soitti uusimman levynsä läpi alusta loppuun. Sitä edeltäneellä kiertueella bändi soitti ainoastaan neljän ensimmäisen levynsä kappaleita.
Nytkin yhtye piti päänsä ja esitti vain kaikkein pakollisimmat Maiden-ikivihreät. Olympiastadionin-keikan 16 kappaleesta oli puolet Final Frontierin ja muiden bändin tuoreempien ja ei-kanonisoitujen levyjen biisejä.
Kolmanneksi bändi on edelleen erittäin tiukka esiintyjä. Kiss on enää varjo entisestään ja Metallicakin täytyy kuunnella Lars-filtterin läpi, mutta Maiden seisoo omilla jaloillaan ilman nostalgian antamaa tasoitusta. Nytkin bändi oli verevämpi kuin mikään viikko sitten Sonispheressä esiintynyt yhtye.
Maidenin keikkakunnossa ei sinänsä ole mitään uutta ja ihmeellistä – bändi on kerännyt kehuja joka kerta Suomen kamaralla vieraillessaan – mutta lämmittelijänä esiintyneen Alice Cooperin esitystä voi kuvailla miellyttäväksi yllätykseksi. 63-vuotias toipuva alkoholisti ja shokkirockin esi-isä Vincent Furnier esitti vetreän show’n, jossa viljeltiin hittejä 1970-luvulta nykypäivään. Tai no, jos syksyllä ilmestyvällä Welcome 2 My Nightmare -levyllä julkaistavaa I’ll Bite Your Face Off -biisiä ei lasketa, painopiste oli vakaasti 1970-luvulla ja 1980–90-lukujen taitteessa. Cooperin kolme viimeisintä levyä vaiettiin tyystin.
Ei se mitään. Riemukastahan se oli kuulla Hey Stoopidin ja Poisonin kaltaisia jättihittejä areenaluokan äänentoistolla. Suuri kiitos menee tosin nuorten kollien muodostamalle taustabändille, mutta tavaramerkinomaisesti raakkunut maestrokin villitsi yleisöä vanhan kehäketun elkein.
Iät ja ajat Alice Cooper -keikkoihin kuuluneita teatteriosuuksiakin nähtiin. Wicked Young Manin kohdalla Cooper raahattiin giljotiiniin ja Feed My Frankenstein esitettiin hullun tohtorin labratakki päällä. On muuten melko rietasta kuulla isoisä-iässä olevan ukkelin laulavan ”Let me drink the wine from your fur tea cup”-tyylisiä sanoituksia.
Päätösbiisinä esitetyn School’s Outin alussa meno yltyi nuoleskeluksi, kun Cooper esiintyi lätkäpelipaita päällä Suomen lippu hulmuten. Onneksi loppua kohti kappale muuttui onnistuneeksi sekoitukseksi School’s Outia ja Pink Floydin Another Brick in the Wall pt. 2:ta.
Hieno esitys hienolta artistilta. Kunpa vain Cooperin tuoreemmatkin julkaisut saisivat enemmän huomiota. Tai ansaitsisivat sen.
Iron Maidenin vetovoima ei riittänyt täyttämään Olympiastadionia. Katsomoon saapui 35 000 henkeä.
Jos 63-vuotias Alice Cooper oli hyvässä terässä, 52-vuotiaan Bruce Dickinsonin kunto oli suorastaan hämmentävä. Aropupun lailla pitkin lavaa ravannut ukko vaikutti siltä kuin pystyisi jatkamaan keikalta suoraan maratonille. Harva parikymppinenkään pystyy samanlaiseen vauhtiin.
Muutenkin illan pääesiintyjä oli hyvässä iskussa. Se ei esittänyt mitään erityislaatuisen hurmoksellista show’ta kuten kuuleman mukaan vuosi sitten tuulen murjomassa Sonispheressä, mutta tasavahvakin Maiden-show on keskivertoa keikkaa tykimpi. Ei voi kuin hämmästellä, miten bändi jaksaa puhaltaa näin hyvin eloa The Trooperin kaltaisiin biiseihin, jotka se on esittänyt vuosikymmenten mittaan satoja ja taas satoja kertoja.
Ehkä bändin salaisuus piilee nimenomaan aiemmin mainitussa haluttomuudessa jämähtää haamuksi menneisyydestä. Olympiastadionin keikka eteni puoliväliin enimmäkseen uusien kappaleiden voimin: ainoastaan Powerslave-levyn (1984) 2 Minutes to Midnight riemuitsi kansaa tuoreemman kappalemateriaalin seassa. Varsinaiseen hittiputkeen päästiin vasta vähän ennen encoreita, kun Eddie-maskotti ryntäsi lavalle The Evil That Men Don aikana ja siitä seuraavat viisi biisiä olivat yhtä fearofthedarkia ja numberofthebeastia.
Miinuspuolena uusiutuvassa keikkasetissä on se, että viime vuonna julkaistu Final Frontier -levy ei totta vie ole bändin parhaimmistoa. El Doradon, Coming Homen ja levyn nimibiisin sijaan olisi kuullut paljon mieluummin vaikka uunituoreen From Fear to Eternity -kokoelmalevyn esille nostamia 2000-luvun tuotoksia. Onneksi bändi soitti sentään uutuuslevynsä hienon päätöskappaleen When the Wild Wind Blows.
No, jos tällainen keikkasetin freesaus pitää Maidenin vireänä, niin mikäs siinä sitten. Etenkin kuin Dickinson pitää tylsienkin biisien aikana tunnelman korkealla. Laulaja tosin saisi jättää fuckin viljelemisen välispiikeissään vähemmälle, kaverille luontainen englantilainen charmi toimisi uhoamista paremmin. Ison kasan irtopisteitä Dickinson nappasi siinä, kun hän muisti päivitellä vuosi sitten Sonispheressä kohdalle osunutta ja yhden ihmishengen vaatinutta myräkkää.
Muun yhtyeen esiintymisessä ihmetytti, miten paljon bändin kolmanneksi paras kitaristi ja kuudenneksi lahjakkain jäsen Janick Gers sai vetovastuuta show’n osalta. Hupaisasti koikkelehtinut ja jalkaansa lavarekvisiitan päälle nostellut Gers oli framilla jatkuvasti, kun hänen kollegansa Adrian Smith ja kasvoistaan turvonnut Dave Murray pysyivät enimmäkseen taka-alalla.
Iron Maidenista löytää hienojen puolien lisäksi sormella osoitettavaa. Kokoelmia ja keikkataltiointeja milloin milläkin tekosyyllä julkaisevan bändin bisnesvaisto tuli Olympiastadionillakin esille, kun ylihintaisia paitoja pursuavia merchandise-pisteitä oli ripoteltu vähän joka puolelle. No, olkoot: niin kauan, kun katsoja kokee Dickinsonin ”Scream for me Helsinki!”-huutojen aikana olevansa osa jotain suurempaa, bändi saa hoitaa asiansa miten huvittaa.
Kappalelista:
1. Satellite 15… The Final Frontier
2. El Dorado
3. 2 Minutes to Midnight
4. The Talisman
5. Coming Home
6. Dance of Death
7. The Trooper
8. The Wicker Man
9. Blood Brothers
10. When the Wild Wind Blows
11. The Evil That Men Do
12. Fear of the Dark
13. Iron Maiden
Encore:
14. The Number of the Beast
15. Hallowed Be Thy Name
16. Running Free